sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulun ja uuden vuoden välissä

Tässä sitä ollaan, välissä. Joulu meni ja uutta vuotta odotellaan saapuvaksi.

Joulu sujui lopulta ihan leppoisissa tunnelmissa. Sitä ennen olikin sitten pari pikku juttua....

Cockerspanielimme Rauli on todella sekundakoira. Sille raukalle kun on siunaantunut suunnilleen kaikki vaivat, mitä koiralla voi kuvitella olevankaan. On kroonisesti kuivat silmät ja allergiaa niin paljon, että joko iho tai maha ei kestä suunnilleen mitään ruokalajia. Ja siltä osin, kun sen vaivat eivät ole kroonisia, se on elämässään ollut tapaturma-altis. Syönyt mm. edellisessä kodissaan kunnon annoksen koirille myrkyllistä xylitolia ja herkutellut mahaansa kokonaisen lankakerän. Nyttemmin, lukuisten kokeilujen, yritysten ja erehdysten ja luultujen onnistumisten, jotka ovat osoittautuneet epäonnistumisiksi, Rauli on siirtynyt popsimaan hyperallergisille haukuille tarkoitettuja kuivanappuloita. Raulille on myös ommeltu hauskan näköinen talvihaalari. Sen kanssa kelpaa ulkoilla, kun oma turkki on hieman lyhykäinen.

Kanalastammehan päätyi neljä vanhaa orpington-rouvaa ruokalistalle. Tämän jälkeen on tapahtunut lisää harvennusta. Nimittäin brahmakana Muffinssi päätti maallisen vaelluksensa yllättäen. Tämän jälkeen meni muutama päivä ja toinen araucana, eli harmaa Laventeli, löytyi kuolleena. Ja ei kahta ilman kolmatta, sillä tästä muutama päivä, niin jättikochin kukko Herttakunkku ei pysynyt enää pystyssä ja piti lopettaa. Kanalassamme riehui siis joku tarttuva tauti. Ei hyvä.

Tyhjensin kanojen karsinat pehkuista ja heiluin kalkkiämpärin kanssa ympäriinsä. Kalkki kun desinfioi. Kanat saivat nauttia sen hetken ulkoilmasta. Sitten uudet pehkut ja kanat sisälle. Koska kanoja on enää kuusi (orpington Peppi, jättikochin Bertta, araucana Piparminttu, hy-line valkoinen Poppana, suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläinen Donitsi ja suomalaisen maatiaiskanan (tai siis kukon) Vohvelin jälkeläinen Keltainen kana,) päätin siirtää kaikki kanat yhteen karsinaan. Toivotaan, että tarttuva pöpö, mikä se ikinä olikin, jättää loput kanat rauhaan.

Meidän oli tarkoitus lisätä munivia kanoja, mutta ainakin kevääseen mennään nyt näin. Ei ole järkeä ottaa uusia tulokkaita, jos paha pöpö vaanii. Mutta onneksi nykyisetkin kuusi kanaa munivat edes vähän. Myös araucana Piparminttu munii, eli edelleen tulee sinisiä munia. :)

Jouluaattona kanat saivat lyhteen karsinaansa, vuohille tarjoiltiin kuusen oksia ja minipossut saivat extra-annoksen porkkanaa ja rusinaa, sekä vähän joulupipareita. Myöhemmin possut herkuttelivat rosollin lopulla, kermavaahdon kera, tottakai. Ja kanat puolestaan hoitelivat loput jouluruokien tähteet.

Raulille Joulupukki toi puruluun. Rauli natusteli luuta onnellisena ja murisi, jos joku vain uskalsikin tulla lähelle. Elvis-koira käsitti lopulta tänä jouluna, että paketin voi ihan itse repiä auki. Siitä riemastuneena Elvis alkoi repiä kaikkien muidenkin lahjoja esiin paketeista. Jotta ihmisten iloa avata itse saamansa lahjat ei kokonaan vietäisi, Elvikselle paketoitiin äkkiä monta kuivanappulaa, jokainen omaan pakettiinsa. Siinä menikin aattoilta mukavasti, kun Elvis repi yhä uusia joulupapereita silpuksi.

Meille joitakin kuukausia sitten kotiutunut Mappe-kissa vietti jouluaattona ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Sille laulettiin onnittelulaulu ja se sai herkkuruokaa yhdessä Dobby-kissan kanssa. Tosin Mapen synttäripäivä on enemmän ja vähemmän arvailua. Se kun on kuitenkin alkujaan villikissa. Synttäriensä kunniaksi Mappe ja kamu Dobby repivät kuusesta koristenauhoja lattialle ja paiskoivat joulupalloja pitkin huushollia. Muutaman päivän leikkimisen jälkeen kuusi on saanut olla suhteellisen rauhassa.

Ihmiset nauttivat kesähanhi Martin lihasta joulupöydässä. Martti oli täytetty pekonilla, sipulilla, sellerillä ja tuoreilla yrteillä. Uunissa Martti oli pari tuntia ja sitä siveltiin tasaisin väliajoin olutpohjaisella kastikkeella, ettei liha kuivu. Ja tosi hyvää tuli!

Vuodenvaihteen jälkeen meille tulee kaksi lapinkoiraa pariksi viikoksi vierailemaan. Hauvat ovat tyttöjä ja kummallakin on kuulemma juoksu alkamassa. Mahtaa meidän pojille tulla tukalat pari viikkoa.

Hyvää alkavaa vuotta kaikille!

torstai 11. joulukuuta 2014

Igorin kanaa

Orpingtonien hankinta joskus muinoin oli sinänsä vähän huti, että ne eivät ole koko meillä olonsa aikana juuri munineet. Myöhemmin kävi ilmi, että meille tulleet kanat olivat jo parhaan munintaikänsä ohittaneet, eli olivat vanhoja akkoja kaikki.

Omat munat on kuitenkin se juttu miksi meillä on kanoja. Puhelimme, että olisi ehkä aika uusia vähän kanakantaa, jotta munantuotanto elpyisi. Lisäksi orpingtonit ovat suurikokoisia kanoja ja niissä on paljon lihaa, joten sekin olisi hyödynnettävissä.

Tuumasta toimeen. Vähensimme kerralla lähes koko orpingtonkatraan. Martta, Lyyli, Matami ja Mimmi päätyivät ihmisten ruokapöytään ja pakastimeen. Orpeista jätimme yhden, eli Pepin. Lisäksi isokokoisia kanoja on vielä brahmakana Muffinssi ja jättikochinkana Bertta. Joukkiota johtaa jättikochin Herttakunkku.

Itsenäisyyspäivän päivällisellä meillä tarjoiltiin "Kanaa igorin tapaan". Tämä ruokalaji on kuulemma valtava hitti, kaikki sitä tekevät. Alkuperäinen ohje lienee lähtöisin eräästä ruokablogista. Kuullotetun sipulin ja paprikoiden sekaan heitettiin muun muassa mausteita ja smetanaa. Kokonaisuudesta muodostui herkullinen kastike, joka kaadettiin uunipannuun, pikaisesti paistinpannulla käyneiden kanafileiden päälle. Lopuksi vielä maustekurkkua pintaan ja uuniin. Meidän ruokapöydässä oli lisäksi lantusta tehtyjä ranskalaisia.

Olen kuullut puhuttavan, että vanha liha on sitkeää. Valitettavasti tuli käytännössä osoitettua, että se pitää paikkansa. Se vei vähän nautintoa maittavalta aterialta. Mutta nyt kun sen tietää, loput orpingtonien tarjoamat antimet päätyvät ehkä kanapyöryköihin tai vastaavaan, jossa liha on jauhetussa muodossa. Ilmeisesti sitkeys olisi myös vältettävissä, jos lihaa keittäisi kauan.

Nyt täytynee miettiä, että millaisia hyvin munivia kanoja sitä sitten hankkisi orppirouvien tilalle. Voi olla, että hankintalistalla on ihan tehomunijakanoja, eli valkoisia tai ruskeita hy-lineja. Tai jotain muita. Kuka tietää.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Sinisiä munia

Kauan odotettu päivä koitti marraskuun 27. päivä, kun kanojen pesään oli ilmestynyt ensimmäinen sininen muna. Se oli pieni ja kaunis. Araucanatipusta on siis kasvanut kana ja se on alkanut munimaan.

Tähän päivään mennessä araucanan munia on tullut jo viisi. Kaikki munat ovat ehjänä kennossa, sillä kuka nyt raaskisi noin kauniita munia syödä? Toisaalta vähän kutkuttelisi rikkoa yksi muna ja kurkata, että onko todella niin, että munan kuori on sininen myös sisältä. Näin kerrotaan erilaisissa tietolähteissä, joissa araucanoista puhutaan.

Ihan sataprosenttisen varma en ole siitä, kumpi araucanakaksikosta on munia pyöräyttänyt. Alunperinhän epäilin (ja moni muukin epäili), että toinen tipuista on kukko. Se ei kuitenkaan ole alkanut kiekumaan tai saanut enempää kukkomaisia piirteitä. Joten ehkä se sittenkin on kana, kuten tarkoitus olikin.

Mutta meilläpä on sinisiä munia. Lällällää!! :)

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Pukinpökkelöt

Nyt ei ole Onnilla enää yhtään ehjää sarvea. Yhtänä päivänä vuohet olivat ulkoilemassa aitauksessaan. Luulisi siellä olevan riittävästi tilaa, ettei tarvitse kaverin kanssa ottaa yhteen. Mutta ei. Iltapäivällä kun touhuilimme ulkona, eräs viisivuotias ihmislapsi tuli ihmettelemään, että mitä vuohille on tapahtunut. Menimme katsomaan.

Kaksi pukinpökkelöä oli puskutellut toisiaan oikein urakalla. Onnin sarvi retkotti murtuneena ja murtuneesta kohdasta oli vuotanut runsaasti verta. Onnin koko naama ja parta oli ihan veressä. Voitto-Viljamin sarvissa oli myös veriroiskeita. Pukit olivat räävittömästä ulkonäöstään huolimatta muuten ihan kunnossa. Ja puskuleikit jatkuivat.

Muutaman päivää myöhemmin koko sarvi oli irtipoikki. Nyttemmin sarvi on siirtynyt vauriot huomanneen viisivuotiaan aarteisiin.

torstai 6. marraskuuta 2014

Hanhesta paistiksi

Martti, Lasse ja Guster eivät sitten lopulta muuttaneet etelään. Viikko sitten niitä odotti Martinpäivän kohtalo.

Martinpäiväähän vietetään oikeasti 10. marraskuuta ja se on tarkoittanut monen hanhen paistiksi päätymisen päivää. Keskiajalla näihin aikoihin juhlittiin sadonkorjuuta ja teurastettiin ne eläimet, jotka eivät olisi selvinneet talven yli. Keskiajalla hanhi oli sadonkorjuujuhlapöydän kunkku. Juhla oli alunperin pakanallinen, mutta sen yhteydessä alettiin viettää keskiaikaisen pyhimyksen, pyhän Martin päivää. Mutta palataanpa näihin meidän lintuihimme.

Teurastuksen jälkeen hanhikolmikon sisäelimet poistettiin. Hanhien maksat olivat tosi pienet, joten hanhenmaksapalleroita tuskin on kovin suurta määrää luvassa. Hanhia pakkosyöttämällähän tuon herkun määrää saa lisättyä. Mutta mieluummin pienet maksat ja onnellisen linnun liha kuin rääkkääminen pakkosyöttämisen muodossa. Onneksi hanhen pakkosyöttäminen on muutenkin Suomessa kielletty.

Talteen otettiin myös muita sisäelimiä, mm. kivipiirat. Ihan selkeää kuvaa ei vielä ole, että mitä niistä kokataan, mutta onneksi meillä on käytössämme internetin ihmeellinen maailma. Sitä kautta löytyy ratkaisu pulmaan jos toiseenkin.

Hanhien liha sai riippua muutaman päivän. Riiputtaminen ei olisi välttämätöntä, mutta se on kannattavaa, sillä lihasta tulee mureampaa ja maukkaampaa. Riiputtamisen jälkeen oli vuorossa nylkemistä ja kynimistä ja lihojen erottelua. Hanhista Martti jäi kokonaiseksi ja se onkin tarkoitus täyttää ja paistaa joulupöytään.

Jos ei ole oman possunlihan tuottaminen taloudellisesti hirvittävän kannattavaa, niin eipä sitä taida hanhenkaan kasvattaminen olla. Lihaa ei tänä vuonna taida ihan koko talveksi riittää. Puhdasta lihaa nimittäin oli noin 1,2 kg per lintu. Siitä huolimatta oli ihan hauska kokeilu tuo hanhien pito. Ne eivät kesyyntyneet käsikesyiksi, mutta oppivat tunnistamaan niitä itavat ihmiset. Hanhet kaakottivat jo kaukaa tiedoksi toisilleen, että nyt tuo ihminen on tulossa tännepäin ja tuo meille ruokaa. Ja aina, kun niille vei puhdasta vettä, (kakkasivat veden likaiseksi nanosekunnissa,) ne kirkuivat innosta ja tekivät lentopyrähdyksiä. Se oli hauskaa katsottavaa.

Ensi vuonna meille toivottavasti tulee taas pari kesäpossua.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Eläinten hoitoa: kanat

Tämän blogin lukija suunnitteli lukevansa eläinten hoitoa käsittelevän osion, jossa kerrotaan kanojen hoidosta. Ainoa ongelma tässä oli se, että siitä en ole tainnut vielä kirjoittaa... No, korjataan vahinko nyt. Oikeaa ja asiallista tietoa kanojen hoidosta kannattaa lukea esimerkiksi loistavasta opuksesta Opas pienkanalan hoitajalle.

Kanat ovat ihan valtavan helppoja eläimiä. Ne eivät vaadi paljon ja parhaimmillaan tuottavat runsaasti iloa. Niiden touhuja, kuopsuttelua ja kotkotuksia on hauska seurata. Lisäksi se paras juttu; niiltä saa munia! :)

Kanoilla on nokkimisjärjestys, jonka selvittely ottaa aikansa. Kuitenkin, kun nokkimisjärjestys on selvä, on kanalassa yleensä melko rauhallista. Kana oppii tunnistamaan noin 30 kamuaan. Siksi suurempi kanamäärä yhdessä paikassa tuottaa jatkuvia ongelmia: nokkimisjärjestys on aina selvittämättä ja se tuottaa kanoille stressiä. Koko ajan pitää nahistella ja pahimmassa tapauksessa kanat tappavat toisia kanoja.

Sääntöjä
Ennen kanojen pidon aloittamista on muistettava, että kanoja ei voi noin vain ottaa. Sitä ennen on rekisteröidyttävä siipikarjatilalliseksi. Se tehdään elintarviketurvallisuusvirasto Eviran lomakkeella ja lähetetään paikalliselle maaseutuelinkeinoviranomaiselle.

Kananmunia ei niin vain saa luovuttaa tai myydä. Jos munia lähtee tilan ulkopuolelle, kuuluu tuottajan teetättää säännölliset salmonellatestit. Kunnaneläinlääkäri valvoo toimintaa.

Vuosittain kanat täytyy pitää sisätiloissa lintujen kevätmuuton ajan, eli maaliskuusta kesäkuun alkuun. Kanat voivat ulkoilla tarhassa, jonne ei luonnon vesilinnuilla ole pääsyä. Tämä edellyttää, ettei tilalla tarhata kanojen lisäksi vesilintuja. Kanatarhassa ulkoilusta pitää tehdä kirjallinen ilmoitus kunnaneläinlääkärille, joka voi tarvittaessa tulla tarkastamaan tarhan asianmukaisuuden.

Jos kana kuolee, sitä ei joka paikassa saa haudata, vaan se pitäisi toimittaa raatokeräilyyn. Suomi on jaettu alueisiin, joista osa on syrjäistä aluetta ja osa ei. Syrjäisellä alueella kanan saa haudata. Muualla se pitäisi toimittaa raatokeräilyyn, jos kanoja on tilalla yli 20 kpl. Käytännössä tämä voi kuitenkin harrastelijakanaloissa tuottaa ongelmia. Kanoja pitäisi nimittäin olla vähintään 150 kiloa, jotta ne tullaan hakemaan.

Kanojen päivärytmi
Aamu alkaa sillä, että kukko ilmoittaa, että on aika herätä. "Kukkokiekuu!" huudot tosin voivat alkaa kesäyönä jo kahden aikaan aamuyöllä. Eli ihan kauheasti siihen ei ehkä kannata aina reagoida, herätyskello on usein pikkuisen tarkempi.

Aamuisin tai aamupäivällä kanat yleensä munivat. Ne pitävät jännää kaakotusta aina, kun ovat punkeamassa munaa tai tehneet sen juuri. Sen äänen oppii kyllä tunnistamaan.

Päivällä kanat kuopsuttelevat ja ovat aktiivisia. Illan tullen mennään orrelle torkkumaan.

Kanala
Meillä kanat on jaettu kahteen. Läskikanat asuttavat omaa karsinaansa, laihemmat kanat ovat omalla puolellaan. Kanojen kuivikkeena on purua ja se vaihdetaan uuteen noin parin kuukauden välein. Joillakin on kuulemma kanoillakin kestopehku, eli kanala tyhjennetään vain kerran vuodessa, keväällä. Kestopehkuun kertyy eläinten ulostetta ja virtsaa, joka lämmittää talven pakkasilla. Minä en kuitenkaan ole halunnut kestopehkua, sillä kanat ovat kuopsuttelijoita. Ne mylläävät kuivikettaan edestakaisin ja samalla kuopsuttavat pehkussa olevat pöpöt ilmaan. Siksi kestopehku sopii minun mielestäni paremmin eläimille, jotka eivät kaiva tai kuopsuta, eli vaikka vuohille.

Kanalassa täytyy olla orsia, joille kanat voivat lennähtää nukkumaan. Kanoilla on nokkimisjärjestys, johon myös orret vaikuttavat. Siksi orsia kannattaa olla useampia ja eri tasoissa, jotta kanat voivat mennä orsille hierarkiansa mukaisesti. Orsien täytyy olla riittävän paksuja, jotta kanan kynnet eivät ylety koko orren ympäri. Orsitilaa pitää olla vähintään 25cm per kana.

Kanoilla on hyvä olla rauhallisia pesiä, joihin ne voivat vetäytyä munimaan. Pesät ovat hämyisiä ja niissä on pehmikkeenä olkea. Meillä pesissä on kanojen kulkuaukon lisäksi sivussa avattava ovi, jonka kautta munat on helppo kerätä pois.

Kanat eivät tarvitse hirmuisen suurta tilaa. Suositus on, että yhden neliömetrin alueella kanoja pidetään korkeintaan 9. Käytännössähän tuo on aika paljon ja harrastekanalassa määrä on toivottavasti jonkin verran pienempi.

Meillä kanoilla on lisäksi ulkotarha, johon ne pääsevät touhuamaan. Ne kulkevat sinne putkea pitkin, joka on kanalan seinässä. Kulku ulkotarhaan on myös mahdollista estää sulkemalla erillinen luukku. Näin tehdään mm. kylmimpinä talvikuukausina. Meillä kanat eivät ainakaan ole järin innostuneita lumesta, eli tarhaa ei välttämättä talvisaikaan muutenkaan käytettäisi. Välillä kanat ulkoilevat meillä myös täysin vapaana. Tätä rajoittaa osaltaan cockerspanieli Rauli, joka on sitä mieltä, että vapaa kana on kuollut kana.

Ruokinta
Meillä kanalassa on ruokinta-automaatteja ja vesiautomaatti. Näitä voisi tehdä itsekin, askarrella kannelliseen ämpäriin esimerkiksi kylkeen reiän. Mutta koska kumpikaan automaatti ei maatalouskaupassa maksa montaa kymppiä ja toteutukseltaan ovat ehkä ämpärisysteemiä toimivampia, meillä on otettu käyttöön valmisratkaisut.

Kanoilla on vapaasti tarjolla kauraa, puolitiivistettä ja kanakalkkia. Lisäksi kanat saavat ajoittain ruuantähteitä. Niille saatetaan myös tarjoilla esimerkiksi kuttuviiliä. Hyvin maistuu. Kesäisin kanat tykkäävät, kun ne saavat itse hankkia ruokaansa luonnosta. Vihreä maistuu ja välillä herkutellaan madoilla ja jopa sammakoilla. (En ole ennen tiennyt, että sammakkokin osaa kirkua. Opin sen, kun kanatarhaan eksyi yksi epäonninen kurnuttaja.)

Puolitiiviste on valmisrehua, jossa on mietitty ravintoaineet kohdalleen. Puolitiiviste on tarkoitettu syötettäväksi eläimille, jotka saavat tiivisteen lisäksi viljaa. Meillä kanojen puolitiiviste on muistaakseni Munitus Punahelttaa. Oikea ruoka on omiaan lisäämään munantuotantoa ja varmistaa sen, että munien kuoret ovat vahvat.

Kanakalkki on tärkeä osa kanojen ruokintaa, erityisesti, jos kanoille ei tarjoile täysrehua. Kanakalkki on kalkkikiveä, joka on jauhettu suunnilleen hiekoitussepelin kokoiseksi muruksi. Se sulaa kanan elimistössä hitaasti ja turvaa kalkin saannin. Riittävä kalkin saanti taas turvaa sen, että munien kuoret ovat vahvat. Kanakalkin voisi periaatteessa korvata myös omista munista tehdyllä munankuorijauheella, mutta munia pitäisi olla tosi paljon, jotta sitä on aina tarjolla.

Kanoilla on sellainen jännä piirre, että niillä ei juurikaan ole makuaistia. Kanat syövät ruokaa, koska se näyttää kivalta. Siksi niille voi tarjoilla monenmoista ei-niin-onnistunutta kotikokkausta, ja aina niille maistuu. Tosin poikkeus tässä ovat kanat, jotka tulevat tuotantokanaloista. Niillä kestää hetken aikaa oppia, että vaikka tarjottava sapuska onkin eri näköistä, se todellakin on ruokaa.

Kanat syövät meillä kauraa. Sitä ei kannata laittaa kerralla aivan mahdotonta määrää automaattiin, sillä kanat tuiskivat ruokaa pitkin poikin kuivikkeitakin. Kun kaura on hetkellisesti loppu automaatista, kanat kuopsuttelevat tuiskimansa jyvät esiin kuivikkeen joukosta. Viljalaatuun on myös syytä kiinnittää huomiota. Olen kuullut, että runsas ohran syöminen aiheuttaa kanoilla kannibalismia.

Vettä kanoilla on tietenkin jatkuvasti tarjolla.

Kanarotuja
Kanoja on useita rotuja. On suurikokoisia, raskasrakenteisia kanarotuja, jotka ovat hyviä tuottamaan lihaa, mutta eivät niin hyviä munimaan. Kevytrakenteiset munijarodut tuottavat kananmunia runsaasti. Lisäksi on esimerkiksi koristekanoja ja taistelurotuja. Eri rotuihin kannattaa tutustua ennen kanojen hankkimista, sillä niissä on eroja esimerkiksi ulkonäössä, hautomishalukkuudessa ja munantuotannossa.

Yksi aika merkittävä kanarotu kotimaassamme on suomalainen maatiaiskana. Se on yksi uhanalaisimpia kotieläimiämme, ja sen juuret ulottuvat rautakaudelle. Luultiin jo, että suomalainen maatiaiskana on kuollut sukupuuttoon, kun yksittäisiltä tiloilta alkoikin löytyä vielä kotimaista nimikkokanaamme. Ilmeisesti siksi, että tilat ovat olleet eristyksissä toisistaan, on suomalaisista maatiaiskanoista kehittynyt toistakymmentä kanakantaa. Ne poikkeavat jonkin verran ulkonäöltään toisistaan, vaikka suomalainen maatiaiskana on pääsääntöisesti väritykseltään tumma. Kanakantoja on nimetty mm. löytötilansa sijainnin mukaan. Meillä on ollut suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläistä kantaa ja hämäläistä kantaa. Suomalaiset maatiaiskanat ovat hyviä munimaan, ne kuuluvat kevyisiin munijarotuihin. Ne kestävät kylmää, ovat pitkäikäisiä ja ovat myös hyviä hautomaan. Suomalaista maatiaiskanaa pyritään suojelemaan ja siksi onkin olemassa erityinen säilytysohjelma, jolla pyritään turvaamaan kanan tulevaisuus. Ohjelmassa toivotaan, että kanakanta pidetään puhtaana, eikä kantoja risteytetä keskenään.

Kanojen hinta vaihtelee muutamasta eurosta useisiin kymmeniin euroihin. Joitakin vuosia sitten harrastajat vaihtoivat mielellään vielä kanan pussilliseen kauroja tms. Siitosmunia myytiin parilla eurolla per kenno (eli tilaaja saa itse haudottaa tietyn rotuisten kanojen munat poikasiksi joko kanan alla tai hautomakoneessa). Nyttemmin harrastajatkin ovat mielestäni tulleet hintatietoisiksi. Ei ole tavatonta, että kanasta pyydettäisiin 50 euroa. Se on vanhaan verrattuna melko paljon. Tuotantokanaloista saa usein ostaa työnsä tehneitä, noin vuoden verran munineita, kanoja neljällä, viidellä eurolla kappale. Nämä kanat tarvitsevat jonkin verran aikaa, jotta ne oppivat vapaampaan elämään. Meillä on esimerkiksi ollut kanoja, joilla kesti aikansa käsittää mikä juttu orsi on.

Munat
Kana munii parhaimmillaan munan päivässä. Valoisuus vaikuttaa asiaan paljon. Kanat munivat eniten kesällä. Talvella, pimeän tultua, niillä on sulkasato. Sulkasadon yhteydessä kana myös lopettaa munimisen ja lepää. Se kerää voimia uuteen munintaurakkaan. On tärkeää, että kanat saavat pitää tauon.

Koska valo on merkittävä juttu kanalle, voi munintaa tehostaa valaistuksella. Kun kanoille laittaa lampun muutamaksi tunniksi silloin, kun ulkona alkaa hämärtää, on munantuotanto turvattua. Vähintään 8 tuntia pitäisi kuitenkin olla pimeää. Tuotantokanaloissahan vuorokausirytmi on keinotekoisesti muutettu. Siellä kanoja huijataan, eikä vuorokausi olekaan 24 tuntia, vaan lyhyempi aika. Siksi ne voivat munia jopa enemmän kuin yhden munan päivässä. Se on kuitenkin niiden kropalle aika rankkaa, eikä tuotantokanoja pidetäkään munimassa kovin kauaa. Tilalle tulevat uudet kanat.

Munia on monen värisiä ja monen kokoisia. Meillä valkoiset tehomunijoiden munimat munat ovat olleet isoimpia. Sitten on ollut ruskeita ja erilaisia vaalean sävyjä. Joitakin vuosia sitten meillä oli myös risteytyskanoja, jotka munivat vihreitä munia. Ne ovat risteytyneet araucanasta, jonka muna on sininen. Nyt meillä on pari araucanaa kasvamassa, mutta ne eivät vielä muni.

Omat munat ovat huippujuttu!

torstai 23. lokakuuta 2014

Vanhat ja raihnaiset ry

Meidän eläinkatraamme alkaa siis olla jo aika iäkästä. Vuohet Onni ja Soma täyttävät ensi maaliskuussa kymmenen vuotta. Näitä hieman nuorempi, suurisarvinen Voitto-Viljami on yhdeksän vuotta. Minisika Vicky täyttää ensi maaliskuussa kahdeksan, kesäkuussa seniori-iän, eli seitsemän vuotta, saavuttaa welsh corgimme Elvis. Kanoista osalla alkaa olla ikää. Orpingtonit edustavat tätä vanhaa sukupolvea, samaoin piikkiöläiset maatiaiskanat ja brahmakana Muffinssikin on jo aika iäkäs matami.

Yllättävän terveitä kaikki eläimet ovat silti olleet. Voitto-Viljamikin näyttää toipuneen pissavaivoistaan. Ehkä kyseessä eivät sitten kuitenkaan olleet virtsakivet? Toivotaan niin. Ukkeli kirmaa pihalla toisten vauhdissa ja ruoka maistuu. Puskuleikitkin ovat palanneet kuvioihin.

Eikä se raihnaisuus ikää katso. Nuoremmasta sukupolvestahan kolmevuotias cockerspanieli Rauli on aina edustanut näitä raihnaisia. Se on elämäniloinen ja tosi kiva koira, mutta aina sillä tuntuu olevan jotakin vialla. Rauli on jo edellisessä kodissaan kärsinyt monenmoista vaivaa ja lopun edestä koheltanut niin, että eläinlääkäriin on täytynyt olla yhteydessä. Meillä ollessaan jätkällä on ollut tuo iho-ongelma, kroonisesti kuivat silmät ja herkkä vatsa. Nyt näyttää kuitenkin paremmalta. Silmiä huuhdellaan, niihin tiputetaan kosteustippoja sekä laitetaan päivittäin rasvaa. Riisi ja kala ovat ruokavaliossa yhdistelmä, joka näyttäisi herralle sopivan. Siitä tykkäävät turkki ja vatsa.

Nuorempaa väkeä ovat myös kotikissat Dobby ja Mappe. Dobby taitaa olla nelivuotias ja Mappe täyttää jouluna yhden vuoden. Jättikochin kukko Herttakunkku on parivuotias, samoin sen sisko Bertta. Araucanat eivät ole vielä edes alkaneet munia. Ja mikropossu Daniel täyttää ensi keväänä kolme vuotta.

Kumma juttu, että vaikka eläimille tulee ikää, niin itse sitä säilyy ikinuorena vuodesta toiseen. ;)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Aika muuttaa etelään?

On tullut syksy. Kylmää, pimeää, sateistakin. Inhottavaa. Jos vain olisi mahdollista, muuttaisin tällaiseksi ajaksi etelän lämpöön ja palaisin keväällä yhdessä valon ja lämmön kanssa.

Ilmeisesti en ole meidän taloudessa ainoa, joka näin ajattelee. Eilen nimittäin, kun olin pihahommissa, kuului talon nurkan takaa rääkäisy. Kuulosti siltä, kuin joku nainen olisi kirkunut. Jätin hommat sikseen ja menin katsomaan mistä ääni oikein tuli.

Vuohilan edessä, keskellä pihaa, seisoi hanhi, kesähanhistamme tummapintaisin, eli Guster. Tarkempi silmäily osoitti, että myöskään valkoinen hanhi, jossa on tummia pilkkuja, eli Lasse, ei ole aitauksessa. Se tepasteli aitauksen vieressä olevalla pellolla. Vain kokovalkoinen Martti oli edelleen aitauksessa ja kaakotti, kun kaverit olivat häipyneet.

Hetken aikaa mietin, että mitähän sitä nyt tekisi. Hanhet eivät ole kesyjä, joten niiden kiinni ottaminen voi olla melkoinen haaste. Mietin myös, että mistä kummasta hanhet olivat päässeet aitauksen ulkopuolelle. Portti oli kiinni ja aitauksen korkeus 150cm. Kesyhanhi ei siitä kyllä pääse yli.

Ratkaisevan siirron asiaan teki Lasse. Se lähti taapertamaan kohti lähellä olevaa tietä. Se piti pysäyttää, ettei se vaaranna itseään ja liikennettä. Kiersin pellon toiselta laidalta Lassea vastaan ja se kääntyi ja kirmasi karkuun. Lasse juoksi kohti hanhien aitausta ja työnsi päänsä verkkoaidan läpi. Siihen se jäi surkeana huutamaan kavereita apuun. Siitä se oli myös helppo napata kiinni ja viedä takaisin aitaukseen. Tai helppo ja helppo. Isolla hanhella on aika paljon voimaa ja se käytti kaikkia voimiaan taistellakseen kiinniottajaa vastaan.

Tästä kaikesta suivaantui Guster, joka taitaa olla tämän parven johtajahanhi. Se lähti tulemaan kohti. Sen aikomuksena oli ilmeisesti näyttää hanhikaverin ahdistelijalle taivaan merkit. Mutta kun Lasse pääsi turvallisesti Martin luo aitaukseen, huomasi Guster, ettei tehtävää ollut välttämätöntä viedä sen pidemmälle. Se levitti siipensä, hyppäsi ja räpiköi sen verran ilmaa siipiensä alle, että se pääsi lentämään puolentoista metrin aidan yli takaisin hanhien aitaukseen.

Niinpä niin. Kesyhanhihan ei siis lennä. Ja niitä voi tarhata vaikka puolimetrisessä aidassa. Jep. Ja Elvis elää. (Ainakin meidän corgipoikamme Elvis.)

Nämä hanhet eivät kuitenkaan taida muuttaa etelään, jos se talouden ihmisjäsenistä on kiinni. Meidän suunnitelmamme nimittäin on, että lähiviikkoina Martti, Lasse ja Guster pääsevät pakastimeen ja sitä kautta esimerkiksi joulupöytään.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Raulin ruokavalio

Rauli on nyt popsinut peruna-kalamössöä muutaman viikon. Tämä siksi, että sen turkki on ollut erittäin hilseilevä. Ulkoloisten yms mahdollisuus on suljettu pois, joten todennäköisempää oli se, että Rauli on allerginen jollekin ruoka-aineelle ja iho reagoi siihen. Siksi aloitettiin uusi ruokavalio.

Hyvät uutiset ovat siinä, että Raulin turkki on paljon paremmassa kunnossa. Erityisesti sen korvat ovat aina olleet kovat hilseilemään. Nyt hilseen määrä on vähentynyt huomattavasti. Jo aikaisemmin Raulin turkkia on pesty erilaisilla hilseenpoistoon tarkoitetuilla shampoilla ja sen turkki on leikattu aivan lyhyeksi. Mutta vasta ruokavalion muutos on auttanut turkkiin. Oikeaan suuntaan ollaan siis menossa.

Mutta ihan ongelmatonta tämäkään ei (tietenkään) ole ollut. Sillä vaikka Raulin turkki tykkää muutoksesta, Raulilla on erittäin herkkä vatsa. Ja se on huomattu. Vatsa on ollut löysällä.

Nyt kokeilemme tarjota herralle riisiä ja kalaa. Riisi kun sulaa perunaa helpommin koiran elimistössä. Lisäksi eläinlääkärin ohjeen mukaan olemme lisänneet ruokalistaan apteekista saatavaa Aptus Multidog - jauhetta. Se on ravintolisä ja on tarkoitettu koirille, jotka syövät kotiruokaa.

Nyt, kun ilmat ovat muuttuneet syksyisemmiksi ja Raulilla on lyhyt turkki, se on saanut perintönä käyttöönsä Jojon vanhan takin. Herra ei varsinaisesti hyppinyt riemusta. Ensimmäisen kerran kun takki puettiin, se ei suostunut lähtemään ulos. Kun työnsin sen väkipakolla ulos ovesta, se istui häntä koipien välissä terassilla ja murisi Elvikselle, kun tämä tuli lähelle. Taisi poikaa nolottaa uudet vaatteet.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Voitto-Viljami kipeänä

Reilu viikko sitten Voitto-Viljami alkoi olla liian rauhallinen ollakseen se riehakas pukkipoika, joka meillä aiemmin oli ollut. Ruoka maistui kyllä jotenkuten, mutta muuten meno oli apeaa. Lämpöä ei ollut. Parin päivän jälkeen pyydettiin eläinlääkäri apuun.

Eläinlääkäri tutki pukkia. Normaalitilanteessa eläinlääkärillä ei olisi asiaa hipelöimään Voitto-Viljamia, mutta nyt se onnistui kun pidin pukkia sarvista kiinni. Eläinlääkäri arvioi, että pukilla on painoa toistasataa kiloa, eli jos tuo poika päättäisi, että sitä ei tutkita, niin sitähän ei sitten tutkittaisi. Mutta melko rauhassa oltiin.

Eläinlääkäri tuli siihen tulokseen, että jonkin sortin pissavaivasta lienee kyse. Se ei ollut ihan musiikkia korville. Tiedän nimittäin, että jos vuohella on virtsakiviä, se on käytännössä kuolemantuomio.

Eläinlääkäri Heikki Sirkkola kertoo virtsakivistä kirjassa Sairaan kipee vuohi. Vuohien virtsakivet ovat aika tavallinen vaiva ja pukeille ne ovat jopa hengenvaarallisia. Tämä johtuu siitä, että pukin virtsaputki on s-kirjaimen muotoinen. Pukkien virtsakivien hoidossa käytetään antibioottia, kipulääkettä ja nesteytystä, mutta jos virtsaputki on tukossa, on ennuste niin huono, että pukin lopettaminen on paras vaihtoehto.

Meillä on tiedostettu virtsakivien mahdollisuus ja se on huomioitu ruokinnassa; pukit eivät saa mitään herkkuja. Vääränlainen ruokinta nimittäin edesauttaa virtsakivien muodostumista. Vääränlaista ruokaa on sellainen, jossa on liikaa fosforia. Sitä saa viljatuotteista ja valkuaispitoisista kasveista, kuten apilasta. Lisäksi pukit tarvitsevat liikuntaa ja hyvälaatuista vettä. Talvella ne eivät mielellään juo kylmää vettä ja siksi vedensaanti voi olla liian vähäistä.

Eläinlääkäri piikitti Voitto-Viljamiin muistaakseni magnesiumia, kipulääkettä ja sulfaa. Saimme viideksi päiväksi piikitettävää antibioottia (sulfaa) ja pariksi päiväksi kipulääkettä. Kipulääke pistettiin nahan alle ja sulfa lihakseen. Oli tärkeää huomioida, ettei lihakseen pistettävä lääke mene verisuoneen. Se kun olisi kohtalokasta.

Lääkekuuri oli ja meni. Voitto-Viljami on edelleen vähän puolikuntoinen. Ruoka (eli heinä) maistuu paremmin kuin ennen lääkekuuria, mutta muuten herra on vähän vaisu. Toivotaan parasta, mutta...

Eläinlääkäri huomautti, että meidän eläimemme alkavat olla aika vanhoja. Pikkupukki Voitto-Viljamikin on jo 8-vuotias ja vaikka se ei koskaan ennen ole ollut kipeä, kannattaa varautua siihen, että vähintään yhden eläimen vuosivauhtia tulee ns. "luonnollista poistumaa".

Pitäisiköhän meidän väen laittaa porukalla eläkepaperit vetämään?

perjantai 3. lokakuuta 2014

Jojo 18.12.2000-3.10.2014

Jojon maallinen vaellus päättyi tänään. Ikää rouvalle oli ehtinyt kertyä lähemmäs 14 vuotta. Mamman voimat alkoivat ehtyä, vaikka ruokahalu ja koiramaisuus säilyivätkin loppuun saakka. Kun Jojo oli rauhoitettu, eläinlääkäri tunnusteli hauvelia ja totesi, että sen vatsan läpi tuntuu iso kasvain. Kauaa Jojo ei olisi enää ollut nykyisessäkään kunnossa. Hyvä näin.




Jojo herkutteli tänään puruluulla.

Vanhan mamman oli aika jättää nämä maisemat ja siirtyä tonkimaan taivaallisia possun kakkakasoja ja mutakuoppia.


Hyvästi, Jojo.


maanantai 22. syyskuuta 2014

Meidän safkaa

Meillä on pistetty koirien ruokavalio uusiksi. Olin eläinlääkärissä Raulin ja Jojon kanssa ja kummallekin eläinlääkäri suositteli uutta ruokavaliota.

Jojo on laihtunut keväästä alkaen paljon. Mamma alkaa olla sellainen, kuin vanhat mummot yleensäkin; hieman luiseva ja harmaa. Mutta koska vieläkään Jojo ei ole kipeän oloinen eikä vaikuta siltä, että elämä olisi kurjaa, niin mennään toistaiseksi näin. Tilanne voi toki muuttua nopeastikin. Siihen on henkisesti varauduttu.

Eläinlääkäri kehotti kokeilemaan Jojolle erityisen runsasenergistä ja helposti sulavaa ruokaa. Sitä mamma nyt popsii ja kaikkia muita herkkuja päälle. Olemme päättäneet, että se saa ihmistenkin ruokaa ja herkkuja oman ruokansa lisäksi. Tänään mamma popsi ensin siskonmakkaroiden kuoret ja myöhemmin siskonmakkarakeittoa. Ja omat sapuskansa tietysti myös.

Raulin ruokavalio teetättää vähän enemmän työtä. Koska Raulin turkki on edelleen hilseilevä, eikä toistuva peseminen erilaisilla myrkyillä tehoa eikä turkissa ole loisia tms, on kyseessä luultavasti ruoka-aineallergia.

Eläinlääkäri sanoi, että koiralle voi syöttää eläinkaupasta tai eläinlääkäriltä saatavaa ruokaa, joka on mahdollisimman vähän allergisoivaa. Samaan tulokseen päästään kuitenkin myös kotiruualla. Se on halvempaa, mutta työläämpää. Ja kotiruuassa on aina se etu, että siinä ei ole varastopunkkia, joka voi olla kaikissa valmisruuissa.

Eläinlääkäri kehotti syöttämään Raulille jotakin sellaista, mitä se ei koskaan ennen ole syönyt. Se voisi olla esimerkiksi kotimaista kalaa ja perunaa. Tätä ruokaa syötetään 6-8 viikkoa ja turkkia hoidetaan myös muuten. Kokeilu on sen verran lyhyt, että ylimääräisiä vitamiineja tai muita ei tässä kohtaa tarvita. Otetaan ne sitten kokeilun jälkeen käyttöön, jos on tarvetta jatkaa ruokavaliota.

Tämä onkin sitten tuottanut hieman askartelua. Kotimaista kalaa kun ei ihan joka paikasta saakaan ja se on melko arvokasta. Vetouistelemalla saadut ahvenet oli alun perin tarkoitus pakastaa odottamaan savustamista. Savustamisen sijaan ne päätyivät Raulin ruuaksi. Olemme istuneet kaatosateessa mato-ongella ja nostaneet pariin kertaan tyhjiä verkkoja vedestä. Mutta onhan sitä ruokaakin sitten saatu. Raulin lautaselle on keitetty perunan kaveriksi ainakin ahventa, särkeä, lahnaa, säynävää ja turpaa.

Yhdellä kalareissulla näimme majavankin ihan läheltä. Se ei huomannut sumussa venettä ja uiskenteli pahaa aavistamatta veden pinnalla. Sitten se äkkäsi meidät, läiskäytti kiukkuisesti hännällään vettä ja sukelsi pois näkyvistä.

Kaikkea jännää sitä pääsee tekemään ja näkemään vain siksi, että omistaa pari karvakamua. :)

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Aamun riemuja

Hanhet nauttivat aamuhetkistä, sillä silloin ne pääsevät pienestä tarhasta suurelle laitumelle. Silloin räpytellään siipiä, kaakotetaan suureen ääneen ja lentää pyrähdetään pieni matka. Yhtenä aamuna paprazzi iski kesken aamuilottelun. 

Martti (vasemmalla), Guster (keskellä) ja Lasse siipeilevät.
 
 

Sinä aamuna, kun paparazzi oli valmiina kameran kanssa, ei tietenkään kukaan lentänyt. Tässä epäonnistunut yritys ottaa keittiön ikkunan läpi lentokuva.

torstai 21. elokuuta 2014

Mappe

No niin, tässä nyt on luvattu esittely kotikissasta nimeltä Mappe.


Tässä se Mappe on.


Mappe muutti meille hiljattain edellisen kodin ikävien naapurien vuoksi. Mappe on syntynyt jouluaattona 2013 ja on erittäin kiltti ja kaunis kissa. Mappe on alun perin villikissapentueesta, mutta sitä ei huomaa lainkaan. Se nimittäin on erittäin sosiaalinen ja tykkää ihmisistä.

Yöllä ihmiset eivät oikein saa rauhassa nukkua, sillä Mappe tulee leipomaan ja vaatimaan rapsutuksia. Jos Mappea ei rapsuta, se puree kättä. Jos piiloutuu peiton alle ja esimerkiksi hiustupsu jää näkyviin, tulee Mappe kiskomaan hiuksia ja leipomaan päänahkaa.


Mappe loikoilee ulkotarhan kulkuaukossa.
Dobbyn kanssa Mappe ottaa suunnilleen joka päivä painimatsia, karvat vain pöllyävät. Mappe rakastaa ruokaa ja on jo nyt paljon suurempi kissa kuin Dobby. Myös koirien kanssa tullaan toimeen, eikä niitä tarvitse enää väistää tai pelätä.



Mappe on kollikissa. Tosin tänään siitä tuli palliton poika. Eläinlääkärissä kehuivat Mappea kauniiksi ja väriltään harvinaiseksi kissaksi.


Mappe on jännän värinen. Myös sen nenä on harmaa. :)

perjantai 8. elokuuta 2014

Kiirettä pitää!

Joka vuosi se tulee yhtä suurena yllätyksenä: Kesä on farmilla tosi kiireistä aikaa. Niin tänäkin vuonna. Tässä talossa televisio on ollut auki kesällä yhden käden sormilla laskettavan määrän, eikä blogillekaan ole liiennyt aikaa. Kesä on silti farmilla myös sitä parasta aikaa, eikä farmielämää jaksaisikaan, jos kesää ei olisi. Farmarin tekee kovin onnelliseksi se, kun eläimet saavat temmeltää ulkona, possut rypeä mudassa ja vuohet nauttia tuoretta ruohoa.

Hanhet ovat kasvaneet valtavasti. Aamu on hanhien kanssa paras hetki. Kun ne päästää pikkutarhasta isoon tarhaan, niiden riemu on joka kerta valtava. Ne huutavat ilosta, räpistävät siipiään ja lehahtavat lentoon. Ne lentävät yllättävän pitkiä matkoja. Guster onnistui kerran lentämään aitauksessa olevan kopin katolle. Oman kokemukseni mukaan siis puheet siitä, että hanhet pysyisivät puoli metriä korkeassa aidassa, ovat puppua. :)

Jojon tahti alkoi hidastua aivan silmissä kesäkuukausina. Onhan se selvää reilun 13,5-vuotiaan koiramamman elämässä. Eläinlääkäri määräsi Jojolle sydänlääkkeet sydämen vajaatoimintaan. On selvää, ettei Jojon tulevaisuus ole enää pitkä, mutta sydänlääkkeet ovat parantaneet sen elämänlaatua huomattavasti ja vauhti on jälleen lisääntynyt. Kutsumme kotosalla Jojoa projektipäälliköksi. Sillä kun riittää jälleen puhteita; Vein yksi päivä kanojen ulkotarhaan keitettyjä perunoita. Se oli virhe. Perunat eivät olleet kanojen juttu, mutta Jojon mielestä ne oli sille laitettu. Perunat oli pakko kerätä pois, sillä Jojo olisi pian hajottanut tarhan. Se yritti repiä verkkoa rikki ja kaivautua aidan ali perunoiden luo. Haravoin perunat pois aitauksesta kasaan ja revin samalla inhat nokkoset tarhasta samaan läjään. Hetken kuluttua nokkoskasa vain heilui, kun Jojo kaivoi kasan alta pottuja parempiin suihin.

Elvis elää paimenkoiran elämää täysillä ja paimentaa suunnilleen kaikkia eläimiä. Sen tähtihetkiä ovat ne, kun vuohet pääsevät illalla laitumelta sisälle. Se paimentaa ne sisälle ja on niin polleaa poikaa, ettei paremmasta väliä. Rauli puolestaan on henkeen ja vereen lintukoira, eikä meillä siksi voi pitää kanoja vapaana pihalla. Se olisi niille kohtalokasta. Olemmekin pohtineet, että Raulin mahdollisuuksia lintukoirana pitäisi testata, vaikkakin Rauli on oikeasti näyttelylinjainen cockeri.

Vicky ja Daniel nauttivat hellepäivistä mutakylvyissä. Niiden tarhan rypypaikka on ahkerassa käytössä. Possut ovat illalla sisälle tullessaan ihan harmaita mudasta. Hassua on se, että tarhassa olevien koivujen rungotkin ovat possun korkeudelta mutaisia, samoin aitauksessa oleva punainen mökki. Ilmeisesti niihin on ollut mukava kihnuttaa mutaista ihoa.

Ikäviä juttujakin Tuomirannan farmille on kesällä mahtunut. Nimittäin kesän aikana meiltä on kuollut kolme kanaa. Yksi valkoinen kana oli eilen kuolleena kanalassa. Se oli odotettavaa, sillä se on kävellyt hieman hassusti jo pidemmän aikaa. Mutta koska kana on ollut pirteä ja syönyt hyvin, on sen annettu elellä. Toinen valkoinen tehomunija piti teurastaa, koska se meni erittäin apaattiseksi. Suurin yllätys oli kuitenkin se, kun yhtenä hellepäivänä rokkikukko löytyi kuolleena kanalasta. On todennäköistä, että kanalassa on joku tarttuva tauti, sillä kolme kuolemaa lyhyen ajan sisällä olisi perin merkillistä. Marek se ei ole, kanat ovat sen verran vanhoja jo. Se kun iskee alle kaksivuotiaisiin. Toivotaan kuitenkin, että kuolemat loppuivat tähän.

Läskikanojen puolella sen sijaan araucanatiput kasvavat. Enää ei haittaa, jos Piparminttu on kukko, sillä meillä on tällä hetkellä kukkovajausta. Lihavat mammat (orpingtonit Peppi ja Martta) hautovat. Niillä on pari munaakin pyllyn alla, mutta epäilen, etteivät munat ole hedelmöittyneitä. Pari (kana)tipua lisää ei tosin olisi pahitteeksi.

Onneksi kesään mahtuu enemmän hauskoja juttuja kuin ikäviä. Meidän kollipoika Dobby on ollut vähän ikävissään, kun sillä ei ole kissakamua. Se on vaatinut huomiota ihmisiltä ja kaveerannut Jojon kanssa. Muutama päivä sitten meille muutti noin 7kk vanha kollipoika nimeltä Mappe. Mappe tuli meille, sillä edellisen kodin naapurustossa ei arvostettu herran tapaa uudelleen organisoida kukkapenkkejä. Mappe on älyttömän sosiaalinen, kaunis kissa ja syö kasvavan kollin innolla. Se on kotiutunut hämmästyttävän nopeasti ja painii karvapallona Dobbyn kanssa. Mutta katsotaan, jos kirjoittelisin toisella kertaa Mapesta enemmän. Ehkä voisin valokuvankin ottaa. Kunhan kerkiän. ;)

torstai 10. heinäkuuta 2014

Kesähanhien kuulumisia

Meille muutti kesäkuun taitteessa kolme hanhea, jotka saivat nimet Martti, Lasse ja Guster. Hanhet ovat kovasti kasvaneet, niin kuin paistihanhien kuuluukin.
 
Aluksi hanhet asuttivat Pikku-Jussin pientä aitausta. Siitä kuitenkin loppui pian heinä. Kesähanhet siirtyivät isompaan tarhaan jo jonkin aikaa sitten. Nyt Martti, Lasse ja Guster laiduntavat valtavaa vanhaa vuohiaitausta. Ne lukitaan yöksi pienempään tarhaan kettujen varalta, mutta muuten niillä on tilaa temmeltää.
 
Hanhet ovat saaneet isomman "uima-altaan", jossa ne pääsevät polskuttelemaan. Hanhien touhuja on mukava seurata keittiön ikkunasta, vaikka niiden vaellusta ei aina heinikon keskeltä näe. Toisinaan ne kuitenkin taapertavat määrätietoisesti jonossa Gusterin perässä tai verryttelevät siipiään porukalla.
 
Ihmisiin hanhet pitävät etäisyyttä. Kesyttämisyritykset ovat olleet turhia. Olen mennyt tarhaan paikalleni istumaan ja odottamaan yhteydenottoa. Siinä kun sika on utelias ja tulee tekemään tuttavuutta, juoksee hanhi vaikka päin seinää kirkuen ja jää kyhjöttämään siihen. Jos edessä on verkkoaita, kaula lykätään aidan läpi niin pitkälle kuin mahdollista ja vaikka tukehdutaan siihen paikkaan. Näin ainakin meillä on ollut meininki. Muutaman yrityksen jälkeen olen luovuttanut, etteivät poloiset loukkaa itseään. Pidetään sitten asiallisen viileät välit. Kun käyn vaihtamassa vettä, antamassa ruokaa ja avaamassa pikkutarhan oven, ne juoksevat nurkkaan, mutta kun poistun reippaasti, ne eivät mene paniikkiin.
 
Harmillinen takaisku tuo kesyttämisen epäonnistuminen ja siinä luovuttaminen. Mutta näillä mennään ja ensi kesänä haluan jälleen possuja!

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Keväisen hellepäivän muisto

Tässä sitä nautitaan kesäkuun alun hellepäivästä varsin mutaisissa tunnelmissa. Etummaisena prinsessa Vicky ja perässä hänen prinssinsä, mustanpuhuva Daniel.
 
Vickyn kylpyhetki. Röh!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Heinää seipäille tummuvan taivaan alla

Tänään on ahkeroitu pienellä peltopläntillämme, jotta vuohille on syksyn tullen heinää. Kolme heinätyömiestä ja yksi kahvinkeittotyttö ahkeroivat hiki hatussa useamman tunnin. Matka ei ollut ihan ongelmaton.

Heinä kaadettiin tiistaina. Yleensähän seipäälle laitettavasta heinästä sanotaan, että se saisi olla maassa puoli päivää tai päivän ennen seipäälle laittoa. Eilen ei ollut toivoakaan tehdä heinätöitä, Esterillä kun oli melkoiset inkontinenssivaivat. Toisin sanoen satoi taivaan täydeltä. Tyydyimme sitten vain pystyttämään heinäseipäitä.

Heinäseipäät olivat levänneet talven yli pellon reunassa, mikä ei ehkä ollut fiksu ratkaisu. Osa niistä oli lahonnut käyttökelvottomaksi ja katkesi. Eipä auttanut muu kuin hajottaa pihasta koristeeksi tarkoitetut heinäseiväselementit ja ottaa ne alkuperäiseen käyttöön. Näin saatiin pellolle pystyyn 17 seivästä.

Tänään paistoi onneksi aurinko, vaikka olikin melko tuulista. Iltapäivällä ahkera talkoopoppoo ryhtyi työhön. Illan ja työn edetessä taivas vain tummui ja alkoi näyttää sateiselta. Ei ollenkaan hyvä juttu heinänteon kannalta.

Heinää olikin pellolla yllättävän paljon ja lopulta piti vähän kauemmalta naapurilta lähteä lainaamaan muutama seiväs lisää, jotta urakkaa saataisiin valmiiksi. Matkalla heinätyömiehen autokin hajosi ja meinasi homma tyssätä siihen. Onneksi naapurista sai seipäiden lisäksi autonkin lainaan ja työ saattoi jatkua.

Nyt pihaa koristaa 22 komeaa seivästä täynnä heinää. Lisäksi vuohille kärrättiin syöntiheinää heti nautittavaksi, huomista ulkoilua varten aitaukseen heinää ja sisällekin vietiin heinää, jota voi tulevan parin päivän aikana tarjota sarvipäille.

Heti töiden loputtua alkoi sataa. Toivottavasi se lupailtu helle saapuu pian ja taivaalla on vesihanat viikon - kaksi kiinni, jottei heinä pääse homehtumaan. Nyt peukut pystyyn.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kotikissa Dobby

Sirius Mustan kuolemasta on tänään kulunut tasan kuukausi. Dobby-kissa on nyt yksin edustanut lajiaan meidän perheessämme. Varmasti se on tehnyt kuukauden aikana aika paljon surutyötä, kun kaveri on yhtäkkiä kadonnut.

Meillä käyneet vieraat ovat järjestäen sanoneet, että Dobby on muuttunut sosiaalisemmaksi. Joku jopa väitti, että Dobby on saanut Sirius Mustan piirteitä, mutta ehkä se voi olla vähän liioiteltua. Joka tapauksessa se tulee nykyään syliin ja kyhnyttää entistä enemmän vieressä.

Hauska juttu on se, että se on ruvennut nyt kaveeraamaan Jojon (koira) kanssa. Kaksi nuorempaa piskiä, Elvis ja Rauli, eivät Dobbya niinkään kiinnosta, ovat sen verran riekkuvaista sorttia. Mutta rauhallisemman Jojon seuraan on hyvä hakeutua. Usein olen huomannut, että Dobby pesee Jojoa ja käpertyy sen kainaloon nukkumaan.

Toistaiseksi ainakaan ei ole suunnitteilla, että taloon tulisi toinen kissa, vaikka Dobby siitä varmasti tykkäisikin. Mennään nyt näin ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. :)

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Hanhia ja araucanatipuja

Nyt on tipuilla ja hanhilla nimetkin. Haastavaa oli, mutta Peukaloisen retkiä katsomalla ja aivoriihen avulla ne nimet sitten löytyivät. Kas tässä, saanko esitellä:

Piparminttu (musta) ja Laventeli (laventelin värinen)

Tiput istuivat aamulla orrella sisällä, joten ihan huippukuvaa ei tullut. Laventeli on tosiaan laventelin värinen (mun mielestä harmaa), joten siitä tuli nimi. Sitten pohdimme pitkään, että mikä sopisi yhteen Laventelin kanssa ja siksi mustasta tipusta tuli Piparminttu. Pitäkää peukkuja, että myös Piparminttu on kana..

Martti (vasemmalla, vaalein), Lasse (keskellä) ja Guster (tummin, oikealla)
Hanhien esikuvana tosiaan on Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket. Kotihanhi Martti oli tarinassa valkoinen, joten meidän vaaleimmasta hanhesta tuli siis Martti. Lasse on yksinkertainen kaveri, mutta sen verran veikeä tyyppi, että yhdestä hanhistamme tuli Lasse. Guster on ärrimurri, Lassen kaveri ja piirrossarjassa varsin valloittava kaveri. Tummimmasta hanhesta tuli sitten Guster.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Siipiveikkoja

Toissapäivänä meille muutti kolme vapun tietämissä kuoriutunutta hanhenpoikasta. Niiden on tarkoitus kasvaa meillä kesän ajan ja talvella saamme hanhipaistia. Kolmikko on konehaudottuja, joten kasvattajan mukaan niiden ei pidä antaa kauheasti kastua, tai ainakin pitää päästä kuivattelemaan siihen saakka, kun kaikki untuva on vaihtunut sulkapeitteeseen. Konehaudotut linnut kun ovat ympäristön vaikutuksille herkempiä kuin emon alla kasvaneet.

Hanhet ovat aika veikeitä otuksia. Ne reagoivat kasvattajan opettamaan "Tule - tule - tule" - kutsuun, vaikka eivät vielä olekaan kesyyntyneet ja tottuneet tämän talon ihmisasukkaisiin. Kolmikolla ei vielä ole nimiä, ne on mietinnässä. Vaalein on nimeltään Martti (vaikkei sukupuolistakaan ole tietoa) ja kaksi muuta saavat varmaan myös nimensä Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkien mukaan.

Hanhet majailevat tällä hetkellä Pikku-Jussin vanhassa aitauksessa, mutta kunhan vähän kasvavat ja kotiutuvat, niin tarkoitus olisi päästää ne laiduntamaan vanhaan vuohiaitaukseen. Siinä on lääniä popsia ruohoa.

Hanhet syövät teollista poikasrehua ja laiduntavat ruohoa. Vettä niillä on astiassa, jossa on keskellä hanhen pään mentävä reikä. Lisäksi niillä on "uima-allas", eli matalareunainen muoviastia, jossa on vettä ehkä kaksi senttiä. Reunat ovat sen verran matalat, ettei enempää vettä mahtuisikaan. Siinä ne hanhet pluttaavat mielellään. Kasvattajan ohje oli, että uittaminen pitää aloittaa varovasti, sillä erityisesti konehaudotut hanhenpoikaset, vaikka vesilintuja ovatkin, voivat hukkua. Myös, jos allas on liian korkeareunainen, ne eivät pääse sieltä pois.

Eilen meille muutti kaksi araucanatipua. Ne ovat vielä pikkuruisia, eikä sukupuolista ole täyttä varmuutta, mutta toivottavasti saimme kaksi kanaa. Toinen tipuista on musta, toinen laventelin värinen.

Vähän jännitti tuoda kaksikko meille, sillä vain keltainen kana oli hautomispuuhissa. Se on aika ärhäkkä typykkä välillä. Ajattelin kuitenkin kokeilla onnistuisiko adoptio tällä kertaa yhtä hyvin, kuin viimeksi brahmakana Muffinssin kanssa. No ei onnistunut. Keltainen kana ei kelpuuttanut näitä lapsukaisia omakseen. Keltaisen kanan kanssa samassa parvessa on hy-line valkoisia ja piikkiöläinen suomalainen maatiaiskana sekä Plymouth rock, eli Rokkikukko. Tämä joukkio on hyviä munimaan, vikkeliä ja reviiritietoista sakkia. Vaikka tulevaisuudessa on tarkoitus, että araucanat kuuluvat juuri tähän parveen, katsoin paremmaksi miettiä tässä kohdassa muita ratkaisuja.

Päätin kokeilla, että miten kaksikko pärjäilisi "läskikanojen" eli orppien, jättikotsien ja brahman joukossa. Hetken kuluttua tiput olivat kukon, Herttakunkun, kanssa syömässä samalta kaurakipolta sulassa sovussa. Siellä ne nyt asuttavat muhkeiden kanojen parvea, pikku tirpit, joilla ei niilläkään ole vielä nimiä.

Joku tovi saadaan vielä odotella ennen kuin sinisiä munia alkaa putkahdella..

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Ruhjeita

Tänään leikattiin vuohien ja sikojen sorkat. Se oli melkoinen operaatio ja meni pääsääntöisesti ihan hyvin. Vuohet eivät erityisesti tykkää sorkkien leikkaamisesta. Niinpä kahden ihmisen voimin onnistuu tämäkin parhaiten. Toinen pitää vuohta sarvista paikoillaan ja seisoo hajareisin niin, että vuohi on jalkojen välissä aloillaan. Voitto-Viljami sätkytteli jalkaansa ja onnistui potkaisemaan minua, sorkkien leikkaajaa, olkavarteen. Pieni mustelma oli sen seuraus. Muuten sujui mallikkaasti.

Possut olivatkin sitten hankalampi tapaus. Ne tulevat sorkkien leikkuun ajaksi sisälle ja niille tarjoillaan herkkuja ja leikataan sorkkia. Tänään menu oli omenaa, banaania ja rusinaa. Daniel ei kuitenkaan ollut yhteistyöhaluinen ja sen sorkat piti leikata possua sylissä pitäen. Se pisti vastaan minkä ehti ja hieroi karhealla niskallaan mustelman leukaani.

Vicky on yleensä sylissäni ja syötän sille herkkuja. Minulla on päällä toppahaalarit ja paljon pehmusteita, koska sorkat ovat kovat ja sika painava. Niin tehtiin tälläkin kertaa. Alku sujui hyvin, mutta sitten possu hermostui tai pelästyi. Pahaksi onneksi pehmusteet olivat pois reiteni päältä ja siihen kohtaan sikapossu iski kiinni. Se ei purrut lujaa, olisi saanut pahempaakin jälkeä aikaan, mutta piti hetken kiinni ja päästi sitten irti. Toppahaalarit suojasivat myös. Tämän jälkeen sorkkien leikkuuta jatkettiin. Lopputuloksena on valtava (kämmentä suurempi) sinipunainen mustelma. Iho on hieman nirhaantunut, muttei possu haavaa kuitenkaan tehnyt. Toppahaalarikin säilyi ehjänä.

Vaarallista on joskus tämä eläinten kanssa touhuaminen. Onneksi on jäykkäkouristusrokote voimassa. :)

maanantai 26. toukokuuta 2014

Jojon pissavaivat

Tuossa yhdessä kommentissa kerroinkin, että eläinlääkäri kävi meillä viime viikolla. Hän tuli rokottamaan minipossut sikaruusua vastaan. Se ei sitten sujunut ihan suunnitelmien mukaan, sillä Vicky ei tykännyt niskaan tuikattavasta piikistä ollenkaan. Se hyökkäsi eläinlääkärin päälle ja rokoteannos jäi vain puolikkaaksi.

Vickyn rokottaminen on aina sujunut vanhalla kaavalla: Ruokaa naaman eteen ja piikki niskaan. Siksi meillä ei ollut varasuunnitelmaa. Ei ollut levyä, jonka avulla sian olisi voinut pakottaa seinää vasten ja tuikata lääkkeen siinä. Kun on sujunut hyvin, niin en ole nähnyt syytä tarpeettomasti kiusata pikku possua. No, näin tällä kertaa.

Danielin rokottaminen sen sijaan sujui hyvin. Eläinlääkäri rapsutteli sitä, kun se mutusti ruoka-annostaan ja pisti piikin niskaan. Possu jatkoi syömistä ja homma oli sillä selvä.

Toinen syy, miksi kutsuin eläinlääkärin kylään, oli se, että halusin eläinlääkärin katsovan Jojoa. Jojo on viime aikoina ruvennut juomaan tosi paljon vettä ja sitten pissannut isoja lammikoita lattialle. Epäilimme, että olisiko kyseessä pissatulehdus. Toinen vaihtoehto on se, että vanhan rouvan munuaiset ovat pettämässä. Se kun syö krooniseen bronkiittiin (eli jatkuvaan keuhkoputkentulehdukseen) päivittäin kortisonia. Se voi haitata munuaisten toimintaa, niin on eläinlääkäri varoitellut.

Ennen eläinlääkärin vierailua vähensimme Jojolta kuivaruuan määrää, jottei janottaisi niin paljoa. Pienensimme myös kortisonin määrää. Bronkiitti kun oireilee yskänä, eikä yskää nyt ole ollut. Se auttoi ja juominen on vähentynyt.

Eläinlääkäri kuunteli Jojon keuhkoja ja sydäntä. Hän sanoi, että sydämessä kuuluu sivuääni. Se on kuulunut hiljaa ennenkin, mutta nyt ääni on voimistunut. Lisäksi Jojolla on muutamia patteja, ehkä rasvapatteja, ehkä jotain muuta. Vanhuuspatteja? ;) Kummallekaan asialle ei kuitenkaan nyt tehdä mitään, onhan rouvalla ikää jo 13 ja puoli vuotta.

Sen sijaan eläinlääkäri kehui Jojon turkkia oikein hyväkuntoiseksi, samoin lihaksistoa. Hän myös sanoi, että Jojon henkinen puoli on erittäin vireä. Totta kaikki. Ikäisekseen ja lääkityksen huomioon ottaen mamma on aika loistokunnossa. Jojon lihaksiston ja henkisen hyvinvoinnin selittää sen oma toiminta pihalla. Se kun juoksentelee projekteissaan milloin syömässä vuohen kakkaa milloin tonkimassa jotakin muuta ei-niin-luvallista. Eläinlääkärin mielestä Jojo elää juuri sellaista elämää kuin koiran kuuluukin.

Sitten otettiin verikokeita. Siitä Jojo ei pitänyt yhtään. Se pyristeli vastaan ja kitisi. Verta saatiin kuitenkin otettua. Ja Jojo sai lohdutukseksi kuivattua lihaa.

Tämän jälkeen oli pissanäytteen aika mahdollisen tulehduksen poissulkemiseksi. Eläinlääkärin ohjeen mukaan vein Jojon ulos ja otin saunakauhan mukaan. Kun Jojo kyykistyi pissalle, pistin äkkiä saunakauhan pyllyn alle. Hih! Siitä otettiin pikanäyte, joka osoitti, ettei pissatulehduksesta ole kyse. Siitä näki myös osviittaa muista elintoiminnoista; hyvältä näytti.

Verikokeen tulokset tulivat parissa päivässä sähköpostiini ja eläinlääkäri soitti vielä perässä ja kertoi mitä kokeista selvisi: Eipä mitään, mitä en olisi aiemmin jo tiennyt. Jojon maksa-arvot ovat koholla, ja sen selittää kortisonilääkitys. Kaikki muut arvot, ne munuaisarvot mukaan lukien, olivat ensiluokkaisia. :)

Eläinlääkäri kehotti kokeilemaan edelleen kortisonin vähentämistä. Hän sanoi, että ensin pitäisi jättää kokonaan kortisoni pois joka toinen päivä, ja jos siitä ei tule oireita, niin kokeilla koko lääkityksen hyllyttämistä. Tämä pitää kuitenkin tehdä hitaasti. Kortisoni ylläpitää monia elintoimintoja ja kun Jojon kroppa on tottunut ulkopuoliseen kortisoniin, sitä ei saa lopettaa yhtäkkiä. Lisäksi hän sanoi, ettei mitään suolaista saa koiralle enää antaa, leipäpalasta tms.

Lisäksi pissaaminen sisälle liittyy jännittäviin tilanteisiin, ruoka-aikaan ja sen sellaisiin. Niinpä nykyinen toimintasuunnitelmamme on se, että aina kun tulemme kotiin, on ensimmäinen asia Jojon pissattaminen. Ennen ruokaa on hyvä käydä pissalla ja heti ruuan jälkeen. Jos tapahtuu muuta jännää, Jojo menee nopeasti ulos pissalle. Se on pienenä päästellyt ilopisuja ja jännityspisuja. Taitaa olla nämä tavat vanhemmiten palanneet. Lattia on näillä järjestelyillä pysynyt kuivana.

Näyttää siis siltä, että Jojolla on kaikki aika hyvin. Se on hieno juttu. :)

maanantai 19. toukokuuta 2014

On eläinlääkäreitä ja on Eläinlääkäreitä

Kun Sirius Musta sairastui, oli viikonloppu, tietenkin. Pelästyin, että kissa tukehtuu, kun röhisee niin kovasti. Mittasin lämmön, kuumetta ei ollut. Ei auttanut kuin lähteä päivystävän eläinlääkärin luo pieneläinklinikalle. Se oli aivan turha käynti. Olin kyllä kuullut kyseisestä eläinlääkäristä, että hän ei arvosta kissoja hiukkaakaan, mutta nyt saimme kokea sen käytännössä.

Eläinlääkäri väheksyi kissan vaivoja ja tutki sitä noin minuutin. Hän mittasi lämmön, ei kuumetta. Hän kuunteli stetoskoopilla keuhkot, ei rahinaa. Sitten hän totesi, että ei löydy vikaa, ei voi hoitaa. Käski seuraavalla viikolla ottaa yhteyttä johonkin eläinlääkäriklinikkaan, jos vaivaa vielä on. Sitten hän kirjoitti 90 euron laskun.

Tuon eläinlääkärin palveluja en aio enää käyttää, ellei ole aivan pakko.

Seuraavalla viikolla asioimme lähikaupungin eläinlääkäriasemalla. Siellä palvelu oli hyvää ja saimme myös hyviä ohjeita. Kävimme eläinlääkärin luona kolme kertaa. Nenää tutkittiin, epäiltiin vierasesinettä, kuten heinänkortta, mutta sitä ei näkynyt. Sirius Musta sai pistoksena ensin kortisonia ja sitten antibioottia. Vaiva ei kuitenkaan helpottanut ja eläinlääkäri kehotti lähtemään suurempaan kaupunkiin, jossa nenä voitaisiin kunnolla tähystää. Sinne sitten mentiin, vaikka matkaa kertyi toistasataa kilometriä.

Sirius Mustan nenänielu tähystettiin ja sieltä löytyi massaa, joka tukki molemmat sieraimet. Siinä oli siis syy vaivoihin. Eläinlääkäri ehdotti, että päästä otetaan vielä tietokonetomografiakuvat, jotta saadaan tietää onko massa vain sierainten kohdalla, vai onko vaivaa muuallakin. Jos kasvain olisi polyyppi ja pienikokoinen, se voitaisiin leikata ja Sirius Mustan oloa helpottaa. Näin tehtiin. Samalla Sirius Mustasta otettiin verikokeet.

Kissat eivät yleensä syö, jos niiden nenä on tukossa. Ne kun eivät silloin haista mitään, niin ei tee mieli ruokaa. Siksi Sirius Mustaa oli pakkoruokittu jo jonkin aikaa. Kissa kun ei saa paastota, se kuivuu nopeasti. Eläintenhoitaja kertoi, että kissalle olisi mahdollista laittaa ruokintaletku. Sen kautta ruiskulla saisi ruokaa menemään mukavasti, eläintä kiusaamatta. Lisäksi kissa saisi syödä suun kautta niin paljon, kuin haluaisi. Siispä Sirius Mustalle laitettiin sellainenkin ja otettiin vielä röntgenkuvat, joilla varmistettiin, että letku on oikeassa paikassa. Ja hyvä ratkaisu se olikin. Oli kiva, kun viimeisinä päivinä ei tarvinnut kiusata sairasta kissaa, vaan rapsutellessa ohimennen se tuli ruokittua.

Ruokailuhetki rapsutusten kera
Kun kotiuduimme eläinlääkärireissulta, oli mukana kaksisivuiset ohjeet hoidon jatkolle ja ohjeiden lopussa toivotettiin kiltille Sirius Mustalle pikaista paranemista. Mukaan lähtivät myös hoitajan terveiset, että milloin vain saa soittaa, jos tulee jotain kysyttävää. Seuraavana aamuna eläinlääkäriasemalta soitettiin ja kyseltiin, että miten yö oli mennyt ja millainen on Sirius Mustan vointi. Ja kun eläinlääkäri soitti ja kertoi huonot uutiset, hän myös kertoi, ettei kissan lopettamista varten tarvitse erikseen varata aikaa. Riittää kun soittaa, että olemme tulossa.

Summa summarum. Sirius Musta sai hoitoa parilla eri eläinlääkäriasemalla. Hoito oli hyvää ja kissan terveydestä oltiin kiinnostuneita. Suuremman kaupungin eläinlääkärissä Sirius mustalle tehtiin monta asiaa, mutta kissa oli autuaan tietämätön siitä, sillä se nukkui. Kalliiksihan se kaikki tuli. Mutta toisaalta maksoin 9kymppiä siitä, että eläinlääkäri ei tehnyt juuri mitään. Hän ei ollut kissasta kiinnostunut, kyseenalaisti vain kissanomistajan huolen. Sellainen vasta kallista on. 

Eläinlääkäreitäkin on siis moneen junaan (ja osa jää asemalle).

lauantai 17. toukokuuta 2014

Muistoissamme Sirius Musta

Niin se vaan on, että aina kaikki ei mene toivotulla tavalla. Pari viikkoa sitten Sirius Musta (kissa) sairastui. Se alkoi röhistä äänekkäästi. Sen kanssa käytiin useaan otteeseen eläinlääkärissä ja todettiin, että syystä tai toisesta nenän limakalvot ovat aivan tukossa. Kissa hengittää vain suun kautta. Asiaa tutkittiin vielä lisää ja lopulta torstaina saimme tulokset.

Sirius Mustalla oli aggressiivinen sierainkasvain, joka oli jo levinnyt aivoihin asti. Mitään ei ollut tehtävissä.

Sirius Musta oli erikoinen kissa, ei ollenkaan kissamainen. Se oli todella ihmisläheinen ja kiipesi aina vieraiden kaulalle jo heti, kun nämä tulivat ovesta. Tämä piirre ei poistunut Sirius Mustalta edes viimeisinä päivinä, kun se oli kipeä.


Sirius Musta torstaina
Kaivoimme Sirius Mustalle haudan ja sinne pudotettiin valkovuokkoja, jotka ovat täydessä kukassa nyt. Mukaan meni myös kimppu vaaleanpunaisia ruusuja. Leikkokukkien tuhoaminen kun on aina ollut kissojemme lempipuuhaa. Hauta sijaitsee kissojen ulkotarhan vieressä. Keittiön ikkunasta näkee Sirius Mustan viimeisen leposijan ja ehkä Sirius Mustakin voi sieltä katsella, kun Dobby-kissa temmeltää ulkona.

Hyvästi, Sirius Musta (kesäkuu 2006 - 16.5.2014).

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Pöpökammo

Pääsiäisen aikaan vatsatautiepidemia pyyhkäisi koko tämän talouden ihmisjäsenistön läpi. Tauti oli raju eikä ottanut talttuakseen. Piti oikein lääkärissäkin käydä ja näytteitä antaa. Hevoskuuri tuli lääkkeitä, mutta eipä niistäkään oikein iloa ollut.

Lääkäri kyseli kaikki ulkomaanmatkat, epämääräiset ravintolat ja muut, mistä tauti olisi voinut saada alkunsa. Mitään sellaisia ei ollut. Sitten hän sanoi, että pääsiäisen aikaan on varmasti tullut syötyä paljon kananmunia. Voihan tämä esimerkiksi olla joku lievä salmonellatapaus.

Apua! Jos se olisi salmonella ja kananmunista saatu, niin jäljet olisivat hyvin lyhyet. Omasta kotikanalasta ja omista kanoista sitä pöpöä saisi etsiä. Välittömästi tuon jälkeen otin näytteet kanalasta salmonellan tutkimista varten ja vein ne laboratorioon.

Salmonellanäyte on meillä aina otettu tossunäytteenä. Olen ostanut apteekista putkisukkaa. Se on venyvää harsoa, joka on ikään kuin putken muodossa. Putkiharso vedetään kumisaappaan päälle samaan tapaan, kuin sukkaa pukisi. Sitten saappaiden kanssa tallustellaan kanalassa kanankakkojen päällä. Näyte tarttuu harsoon, joka sitten viedään laboratorioon tutkittavaksi.

Ihmislääkäriltä tuli ensin tieto. Näytteistä ei oltu löydetty salmonellaa, eikä muitakaan tavallisimpia bakteereja. Ehkä kyseessä oli kuitenkin virus. Muutaman päivää myöhemmin tuli myös laboratorion vastaus: Näytteessä ei ollut salmonellaa. :)

Huhhuh. Nyt voi taas hyvillä mielin popsia puhtaita kananmunia. Ja niitä on tähän aikaan vuodesta paljon!

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Muuttumisleikissä Rauli

Cockerspanielimme Raulin turkki on viimeksi leikattu yli puoli vuotta sitten, kun karvakamu tuli meille asumiskokeiluun. Paksu turkki on talvella varmasti lämmittänyt, mutta ei ollenkaan sovellu kesällä meille. Meillä on mutaa, heinää ja kaikkea muuta sellaista turkkiin tarttuvaa yllin kyllin. Viimeiset viikot Rauli onkin tullut sisälle turkki yltä päältä heinillä kuorrutettuna. Oli aika viedä Rauli parturiin. Tavoitteena oli, että ukkeli leikataan lähes kaljuksi. Kyllä se turkki sieltä sitten takaisin kasvaa.

Operaatioon meni jälleen tovi jos toinenkin. Luottoparturi teki Raulin kesälookin. Ukkeli oli nauttinut erityisesti korvien ja tassujen parturoinnista. Ja muutos on melkoinen.


Ennen:


Jälkeen:

 
 
Kalju Rauli on muuten ihan vastustamaton! Sen lähes karvatonta nahkaa on ihan älyttömän ihana silitellä ja kaljuna se on myös hellyyttävä. Se täytyy ottaa sohvalle kainaloon halittavaksi. 



sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Tappolistalla talitintti

Kevät kukoistaa ja pikkulinnut laulavat. Tosin eräs talitintti ei enää laula. Se kun oli erehdyksessä eksynyt kissojen ulkotarhaan, joutunut kissojen (Dobby ja Sirius Musta) kynsiin ja tämän jälkeen kuljetettu olohuoneeseen. Lintuparka.



Talitintti ja Sirius Musta

P.S. Tämä oli muuten Tuomirannan farmin 100. blogiteksti.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Kesäelämää?

Meillä on nyt ollut kahdesta eri paikasta kesäpossuja. Molemmat possunkasvattajat ovat lopettaneet toimintansa. Possujen kesätarha alkaa myös olla siinä kunnossa, että se vaatii välivuoden hyvin pian. Possujen teurastus onnistuisi kyllä yhä kotona, mutta sitten riiputus ja paloittelukin vaatisi uudelleen organisointia. Nämä selitykset ovat johtamassa siihen, että meille ei tule tänä vuonna kesäpossuja.

On kuitenkin mietinnässä, että josko jotakin kesäeläimiä kuitenkin tulisi. Possujen tarha saisi olla kesannolla, mutta onhan tässä tontilla muutenkin tilaa. Meillä on possujen lisäksi ollut aiemmin kalkkunoita parina kesänä ja sitten ankkoja.

Tulisiko meille ehkä kaksi tai kolme hanhea kesäksi? Teinkin eilen yhdestä paikasta jo alustavia tiedusteluja, että olisiko kyseisiä lintuja mahdollisuus saada. Kuulin, että hanhet ovat hyvin persoonallisia eläimiä ja leimautuvat voimakkaasti ihmiseen. Ne tarvitsevat kunnollisen, suuren laitumen, sillä ne käyttävät ravinnokseen runsaasti ruohoa.

En kuitenkaan saanut alustavissa tiedusteluissa varmuutta asiaan. Nimittäin nämä meille mahdollisesti paistihanhiksi tulevat linnut ovat tällä hetkellä munina hautomakoneessa. On vielä epävarmaa kuinka paljon poikasia kuoriutuu ja liikeneekö niistä paria hannuhanhea tai akkagepnekaiselaista meille. Esimerkiksi sähkökatko voi tehdä projektille hallaa. Sähkön puute pysäyttää hautomakoneen toiminnan. Se puolestaan johtaa kuulemma nopeasti siihen, että ilmanlaatu hautomakoneessa heikkenee ja sikiöt munien sisällä voivat vaurioitua. Mutta odotellaan. Muutaman viikon päästä olemme ehkä tässäkin asiassa viisaampia.

Lisäksi eilen kyselin yhdestä paikasta araucanoja. Ne ovat veikeitä kotkottajia, jotka munivat sinisiä munia. Meillä on aiemmin ollut vihreitä munia munivia risteytyskanoja, mutta niistä kaikista on aika jo jättänyt. Eri sävyiset ruskeat ja valkoisetkin munat ovat tosi jees, mutta kyllä niitä värikkäitä munia kaipaa.

Araucanoistakaan en saanut vielä varmuutta. Kuulemma kymmenkunta tipua olisi tällä hetkellä ja niistä olisi tarkoitus itselle jättää osa. Tiput eivät kuitenkaan ole vielä sen ikäisiä, että niistä olisi sukupuolet tunnistettavissa. Jos hyvin käy, tipuissa on runsaasti kanoja ja niistä liikenisi meillekin pari. Mutta tässäkin asiassa olemme ehkä muutaman viikon kuluttua viisaampia.

Ehkä meillä siis on vielä kesällä elämää ja kesäeläimiä.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kevättä

Linnut sirkuttavat ihan mahdottomasti ulkona ja ilmakin on ollut upea.

Vuohet ovat nauttineet kevätauringosta ulkona. Tosin niiden mielestä jälleen ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella. Eikä aikaakaan, kun oma tarha oli rikottu ja sitä oltiin porukalla kasvimaalla syömässä viime syksyltä maahan jääneitä herkkuja.

Possut ulkoilivat pihalla, kun siivosin vuohilaa tässä joku päivä. Nekin löysivät maasta jos jonkinlaista syötävää. Danielia ei meinannut saada sisälle ollenkaan, vaikka ilma oli pienelle possulle vähän liian viileä.

Elvikselläkin oli kevättä rinnassa ja se teki kevään ensimmäisen karkureissun. Sitäkin sai huudella kurkku suorana kotiin. Herra vain mennä paineli eteenpäin, sillä maailma oli täynnä ihania tuoksuja. Lopulta se kuitenkin kääntyi kotia kohti iloisena ja innokkaana.

Kissat ovat nauttineet ulkotarhassa auringosta ja mutustelleet heinänkorsia, jotka törröttävät maasta esiin.

Kanojen munatuotanto on räjähtänyt valtavaksi ja meillä on joka paikka täynnä munia. Eräskin kyläilijä lähti meiltä 30 kananmunaa rikkaampana. No, ei parane valittaa. Joskus sitä on joutunut niitä munia kaupastakin hankkimaan. Ja ehkä joskus saan aikaiseksi hommata niitä araucanojakin, niin saadaan taas sinisiä tai vihreitä munia. Niitä on jo vähän ikävä.

Se on kevät nyt! :)

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Minisian maahantuonti, muistelmia vuosien takaa

Tuossa kun muistelin sitä, millainen rumba oli minisian tuonti Ruotsista Suomeen, ajattelin kirjoittaa noita kokemuksiani myös tänne. Tämä teksti on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2007. Nyt tein siihen pieniä muokkauksia, mutta asiasisältö on edelleen sama. Jos tällainen kokemusasiantuntijan höpinä tuntuu tyhjänpäiväiseltä, saa aiheeseen liittyvää luotettavaa ja ajantasaista informaatiota Elintarviketurvallisuusvirasto Evirasta.

Minisikakuume oli polttava jo pari vuotta ennen maahantuontia. Tuolloin tein jo ensimmäiset tiedustelut Maa- ja metsätalousministeriöön. (Nyttemmin siis pitää kääntyä Eviran puoleen.) Tuolloin sain mallin tuontiluvasta ja tiesin jo vähän etukäteen, että mitä minisian maahantuonti vaatii.

Ruotsin minisikayhdistyksen verkkosivut tuli tutkittua alusta loppuun ja lopusta alkuun monta kertaa. Lähetin sähköpostia jokaiselle rekisteröityneelle minisikakasvattajalle (registredare uppfödare), jonka sähköpostiosoitteen löysin. Kirjoitin englanniksi, vaikka se ei ihan vahvin lajini olekaan. Paremmin se silti sujuu, kuin ruotsi. Sain useita vastauksia lähiviikkojen aikana, osa kasvattajista vastasi ruotsiksi ja kaikki olivat innolla mukana. Eräs kasvattaja kertoi, että osa possuihmisistä kastroi itse pikkuiset karjut, eikä siis vie eläinlääkärille. Tämä kasvattaja kehotti jättämään ostamatta minisikaa sellaiselta kasvattajalta. Se kun ei ole kauhean eläinystävällistä. Niinhän tuotantosikaloissakin tehdään. Pikkuisilta karjupossuilta vain pallit pois ilman kivunlievitystä tai mitään. Sitä voi jokainen kuvitella omalle kohdalleen.

Nappasin kiinni ensimmäisestä kasvattajasta, joka vastasi ja hänen kanssaan projektia lähdettiin viemään eteenpäin. (Hän muuten kertoi vievänsä karjut eläinlääkäriin kastroitavaksi.) Tämän kasvattajan kanssa asiat sujuivat loistavasti ja kasvattaja oli erittäin avulias. Lisäksi hän puhui hyvää englantia, joten kieliongelmaa ei ollut.

Myös Evirassa oltiin alusta asti erittäin ystävällisiä ja avuliaita.
 
Oleellista minisian maahantuonnissa oli hankkia ensimmäiseksi tuontilupa. Se piti anoa Evirasta vapaamuotoisella hakemuksella, josta ilmenee yhteystiedot, mitä eläimiä suunnitellaan tuotavaksi ja mistä maasta. Tuontilupa oli maksullinen ja se oli voimassa vuoden. Tuontilupa voidaan evätä jos tautitilanne osoittautuu uhkaavaksi lähtömaassa.

Kun tuontilupa saapuu, siinä kerrotaan todella selkeästi mitä vaaditaan tehtäväksi ennen kuin tuonti voidaan toteuttaa.

Tuontiluvan lisäksi kasvattaja tarvitsee Ruotsin puolelta vientiluvan.

Ruotsin puolella oli paljon asioita, jotka piti hoitaa ennen maahantuontia. Minisian pitää pysyä 30 päivää lähtötilalla ennen tuontia. Sian ei tarvitse olla erossa muista eläimistä eikä muitakaan rajoituksia liity asiaan, vaan se vain elelee kotifarmillaan tuontia edeltävät 30 päivää.

Tuon kolmenkymmenen päivän kuluessa sialle on tehtävä verikoe ja poissuljettava kuusi tarttuvaa eläintautia. Mikäli kaikkien tulos on negatiivinen, voidaan tuontiprojektia jatkaa, muussa tapauksessa luonnollisesti ei. Testituloksista pitää ilmetä labran nimi, tutkimustulokset ja tiedot, joilla eläin voidaan tunnistaa juuri tuoksi tietyksi eläimeksi. (Mikrosiru, korvamerkki tai tatuointi.)

Eläin pitää tunnistemerkitä, jotta se on mahdollista tunnistaa joka tilanteessa tuoksi tietyksi eläimeksi. Mikrosiru tai tatuointi käy oikein hyvin. Ruotsin säännöt vaativat kuitenkin sen, että eläimen lähtötila on löydettävissä tilanteessa kuin tilanteessa, esim. jos eläin aloittaa toisessa maassa tautiepidemian. Siksi Vickyllä on vasemmassa korvassaan pyöreä keltainen merkki, jossa on lähtötilan numero. Lisäksi sillä on mikrosiru.

Kymmenen päivän kuluessa ennen tuontia on tehtävä eläimelle terveystarkastus ja kirjoitettava siitä terveystodistus. Tuo terveystodistus on voimassa kymmenen päivää ja se on yhteinen kaikille EU-maille. Tuo todistus kirjataan TRACES järjestelmään ja tulostetaan Ruotsin ja Suomenkieliset versiot maahantuojalle. Ainakin ruotsinkielinen versio pitää allekirjoittaa ja leimata.

TRACES on sähköinen järjestelmä, jonka avulla valvotaan mm. eläinten vientiä ja tuontia maasta toiseen. Molempien (tuoja ja viejämaa) maiden viranomaiset saavat tiedon rajan ylittävästä eläimestä reaaliajassa.
 
Suomessakin piti tehdä seuraavat toimenpiteet ennen tuontia
-Hankkia tuontilupa Evirasta
-Rekisteröityä sikojenpitäjäksi
-Hyväksyttää karanteenipaikka kunnaneläinlääkärillä. Vickyn karanteeni toteutettiin meillä kotona. Minulle kunnaneläinlääkäri sanoi seuraavat ehdot: Karanteenipaikka täyttää yleiset sikojen pidolle asetettavat vaatimukset, minulla ei ole muita sikoja, lähistöllä ei ole muita sikojen pitäjiä, minisika voidaan pitää erillään kaikista muista eläimistä 2kk:n ajan.
-Hyväksyttää kunnaneläinlääkärillä paikka, jossa tuonnissa käytettävä ajoneuvo desinfioidaan tuonnin jälkeen
-Ilmoittaa kirjallisesti minimi 24h ennen tuontia Eviraan ja kunnaneläinlääkärille koska tuonti tapahtuu.
 
Seuraavat taudit piti testata verikokeella
30 pv:n kuluessa ennen tuontia Ruotsissa:
-Audjeskyn tauti (AD)
-Swine vesicular disease (SVD)
-Transmissible gastroenteritis (TGE)
-Porcine reproductive and respiratory syndrome (PRRS)
-Sikainfluenssa
-Bruselloosi

Bruselloosi voidaan kuulemma testata ainakin kolmella menetelmällä, on kuitenkin yhdentekevää mitä menetelmää käytetään (SAT tai CFT tai RBT), kaikki ovat hyviä menetelmiä. Näin vastattiin Evirasta kun kysyin. Vickyn verelle tehty menetelmä oli RBT.

Ruotsista ihmettelivät tuota sikainfluenssan testiä, sikainfluenssaa kun ei ole koko maassa. (Hahaa, toinen on tilanne tänä päivänä!) Säädökset ovat kuitenkin Suomessa melko tiukat, joten sikainfluenssakin oli jo tuolloin testattava.

Suomessa kun tuonnista on kulunut vähintään 30 päivää piti verikokeella testata
-Audjeskyn tauti
-PRRS
-TGE

Heti kun sika tuotiin Suomeen, se piti kuljettaa suoraan karanteenipaikkaan. Minisika on karanteenissa 2kk:n ajan, tuona aikana se ei saa olla kosketuksissa muihin eläimiin. Valvovan eläinlääkärin on tutkittava possu kahden arkipäivän kuluessa tuonnista. Hän tarkastaa myös, että paperit ovat kunnossa ja kaikki on tehty tuontiluvan vaatimalla tavalla. Valvova eläinlääkäri myös tutkii possun kahden viikon välein kahden kuukauden ajan. Vähintään 30 päivän kuluttua tuonnista minisiasta otetaan verikokeita tarttuvien tautien poissulkemiseksi. Ja lopulta, kahden kuukauden kuluttua tuonnista, jos kaikki on mennyt hyvin, projektia valvova eläinlääkäri tekee lopputarkastuksen ja vapauttaa minisian karanteenista.
 
Minisian maahantuonti ei ollut mitään ihan halpaa lystiä. Maahantuoja on velvollinen vastaamaan kaikista kuluista, joita tuonnista aiheutuu. Ja niitä kuluja ei ole ihan vähän...

-Tuontilupa maksoi 81 euroa.
-Minisika + sille tehtävät verikokeet  sekä terveystarkastukset maksoivat yhteensä noin 700 euroa
-Eläinlääkäri Suomessa kävi meillä hyväksymässä karanteenipaikan. Hän tuli meille käymään heti tuonnin jälkeen (max 2 arkipäivän kuluessa tuonnista) ja sen jälkeen joka toinen viikko kahden kuukauden ajan. Myös verikokeet on otettava 30 päivän kuluttua tuonnista. Eläinlääkärikulut Suomessa olivat noin 400 euroa.
-Matkat laivalla, autolla, bensat, ruuat, majoittuminen, jne maksoivat arviolta noin 400 euroa

Lisäkuluja voivat aiheuttaa muutostyöt, joita karanteenipaikassa tai desinfiointipaikassa on tehtävä. Lisäksi on otettava huomioon, että jokin voi mennä vikaan, sika pitää lopettaa tai palauttaa lähtömaahan jos jotakin tehdään väärin tai syy voi olla maahantuojan omasta toiminnasta riippumaton. Mikäli minisika sairastuu tarttuvaan eläintautiin, voi kuluja aiheutua siitä seuraavista toimenpiteistä. Pahin mahdollinen skenaario on se, että tarttuva eläintauti lähtee leviämään Suomessa ja aiheuttaa epidemian. Siinä olisikin tullut koko loppuelämäksi korvattavaa, jos tarttuva tauti olisikin levinnyt lähialueen sikaloihin ja ihmiset olisivat menettäneet elinkeinonsa. Huh. Kammottavaa edes ajatella. Siksi näissä asioissa pitää olla tarkka.

Ongelmiltakaan ei täysin selvitty. Kaikki sujui vähän liiankin helposti melkein koko ajan ennen tuontia, kun olin tietoinen vaadittavista asioista ja apunani oli koko ajan Vickyn kasvattaja Susanne. Hän soitteli Ruotsin maatalousministeriöön, varasi eläinlääkärit ja hoiteli muutkin käytännön asiat Ruotsin puolella.

Ruotsissa tuli kuitenkin ongelma. Sain verikokeiden tulokset ja kaikki testit näyttivät negatiivista niinkun kuuluukin. Onneksi olin kuitenkin tarkka. Testitulokset olivat Ruotsia, latinaa ym, ei siis sanaakaan Suomea. Kävin tulokset läpi toisessa kädessäni tuontilupa toisessa kädessä laboratorion vastaukset. En löytänyt sikainfluenssan tuloksia ollenkaan. Kysyin sitä eläinlääkäriltä, joka alkoi myös tutkia paperia pitkään ja hartaasti. Hänkään ei löytänyt sitä. APUA! Eläinlääkäri soitti tutkimuksen tehneeseen laboratorioon ja selvisi, että kaikki olivat hoitaneet osuutensa oikein (minä, Susanne, eläinlääkäri) aina siihen asti kunnes verinäytteet olivat menneet laboratorioon tutkittaviksi. He olivat unohtaneet (!!!!!!) tutkia sikainfluenssan. Olivat kovasti pahoillaan, joskaan se ei paljon mieltä lämmittänyt. Onni onnettomuudessa, Vickyn verta oli vielä jäljellä labrassa. He tekivät heti testin ja lupasivat lähettää testitulokset suoraan kunnaneläinlääkärille faksilla. Heillä oli kuitenkin väärä faksinumero, joten sekin asia piti korjata jälkikäteen…

Kun Vicky oli jo kotona ja karanteeni oli päättynyt, soitettiin Evirasta. Sähköisestä TRACES-järjestelmästä ei löydykään kaikkia Vickyn tietoja. Se oli Ruotsin elukkalääkärin vika. Eviran ihminen totesi, että Ruotsin kanssa on ennenkin ollut ongelmia. TRACES on ollut käytössä useamman vuoden jo, mutta Ruotsin osalta sen käyttö tuntuu poikkeuksetta tökkivän.

Kauhuissani kyselin, että ei kai Vickyä palauteta Ruotsiin. Evirasta arveltiin, että ei kai...

Selvittelin mikä paperi sähköisestä järjestelmästä puuttuu. Onneksi olin saanut eläinlääkäriklinikalta Ruotsissa valtavan kasan käsin kirjoitettuja papereita. Niitä ei oltu kaikkia viety TRACES-järjestelmään ja onneksi yksi niistä oli se puuttuva lomake. Faksasin sen Eviraan ja asiat olivat jälleen kunnossa. Samalla selvisi, että olin saanut vähän turhankin paljon papereita eläinlääkäriltä Ruotsista. Yhdessä lomakkeessa ruotsalaisen eläinlääkäriklinikan tohtori todistaa, että Vicky on lähtenyt Ruotsista, saapunut Suomeen, eikä possua ole matkalla vaihdettu. Se oli hieman huvittavaa, että Arvoisa Herra Eläinlääkäri todisteli tätä jo ennen kuin poistuimme Ruotsista. Mutta mitäs pienistä.

Sellainen pikku operaatio se oli, se maahantuonti. Huhhuijaa!

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Onnea seisenvuotiaalle Vickylle!

Vicky-minisian syntymästä on tänään tullut kuluneeksi seitsemän vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu. Vickyn syntymän aikaan meikäläisellä oli kova minipossukuume, eikä minisikoja saanut silloin helposti Suomesta. Nyttemmin kasvattajia on tullut lisää ja oman possun voi saada jopa hyvinkin lyhyen jonottamisen jälkeen. Tuolloin kuitenkin tarjolla oli vain ylipainoisia "minisikoja", joilla oli jo ikää. Siksi meidän Vicky tuotiin kotiin Ruotsista. Ja se oli melkoinen operaatio paperisotineen, kaikkineen. Ja kalliiksikin se tuli.

Tänään kuitenkin seitsenvuotias neito ja hänen poikakaverinsa mikropossu Daniel olivat sisällä juhlimassa syntymäpäivää. Tarjoiluna oli tällä kertaa mustikkamuffinssia ja porkkanaa. Molemmat herkut katosivat kaksikon suuhun alta aikayksikön. Ja lisääkin yritettiin kerjätä. Samaan aikaan vuohilassa possujen karsina siivottiin ja kaksikko palasi puhtaaseen huusholliin. Heti alkoikin melkoinen sisustustyö, sillä karsinaan ilmestyneet uudet pahnat ja heinät piti välittömästi asetella niille kuuluville paikoilleen.

Vicky oli tänään erityisen lempeällä päällä ja tykkäsi kovasti rapsuttelusta. Vicky on usein vähän ärjy, mutta sopivassa kohdassa kiimaa se on hyvinkin säyseä. Kiima possuneidillä on kolmen viikon välein.

On se kyllä aika ihana possu.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Yleisön pyynnöstä: Kuttufetan teko-ohje kuvien kera

Okei. Otsikko on ehkä vähän turhan mahtipontinen. Mutta siis yksi blogin lukija toivoi kuttufetan teko-ohjeeseen mukaan kuvia. Tässä siis uudelleen ohje kuttufetan valmistamiseen.

Kuttufetaan tarvitaan
Vähintään 5 litraa maitoa
pari dl kuttuviiliä
reilu ruokalusikallinen juoksutetta

suolaa
mausteita
öljyä

Vähintään viisi litraa kutunmaitoa kuumennetaan lähes kiehuvaksi. Tässä maito menossa 10l kattilaan.

Kaikki lähtee liikkeelle samoin, kuin viilin teossa, maidon kuumentamisesta lähes kiehuvaksi. Tämän jälkeen maitokattila laitetaan kylmään veteen. Maito saa jäähtyä vähän alle 40 asteiseksi. Sen jälkeen maitoon lisätään viili ja sekoitetaan. Maito saa odotella huoneenlämmössä tunnin verran.

Tunnin kuluttua maito-viiliseokseen kaadetaan juoksute ja sekoitetaan. Sörsseli saa taas levätä viidestä kymmeneen minuuttia. Maito muuttuu paksummaksi juustomassaksi.

Kun kutunmaitoon on lisätty sekä viili että juoksute, se alkaa muuttua paksummaksi juustomassaksi.
 
Kattila siirretään hellan levylle ja lämmitetään. Seos saa kuumentua noin 50 asteiseksi. Samalla sitä sekoitellaan, ettei se pala pohjaan. Massa saa muuttua rakeiseksi puuroksi. Juustomassa nimittäin alkaa viimeistään tässä vaiheessa erottua herasta. Hera on ravintopitoista nestettä, jota juuston teosta jää yli. Myös herasta voi tehdä juustoa, herajuomaa myydään kaupassakin terveellisenä aineena ja sitä voi käyttää vaikka leipätaikinan nesteenä. Herassa on paljon luonnollista proteiinia. Mutta nyt eksyttiin sivuraiteille.


Keltainen hera erottuu valkoisista juustorakeista.

Kun lämpöä on riittävästi, juustorakeet alkavat sekoittaessa kerääntyä yhteen kiinteäksi massaksi. Silloin massa on valmista. Se siirretään pois levyltä ja annetaan massan laskeutua kattilan pohjalle. Tämän jälkeen hera kaadetaan pois. Juustomassa siirretään varovasti siivilään valumaan. Tämän jälkeen se siirretään harsokankaan päälle. Harsokankaasta tehdään mytty, joka nostetaan roikkumaan. Juustomassa roikkuu harsokankaan sisällä ja valuttaa ylimääräiset herat pois. Juusto saa valua ainakin noin 12 tuntia. Sinä aikana juustomassasta tulee tiivis.

Usein seuraavana päivänä juustomassa leikataan muutamaan lohkoon, väliin laitetaan reilusti suolaa.

Seuraavana päivänä juustosta on tullut tiivis ja sitä on helppo leikata. Juusto leikataan muutamaan lohkoon ja väliin laitetaan reilusti suolaa. Meillä suolan määrää ei mitata, puhutaan kuitenkin ruokalusikallisista, ei teelusikallisista. Kokeilemalla tulee näppituntuma oikeaan suolan määrään.

Juusto lepäilee ja kerää itseensä suolaa kannellisessa rasiassa muutaman päivän jääkaapissa. Tämän jälkeen juusto leikataan kuutioiksi, laitetaan rasiaan ja väleihin ripotellaan mausteita. Niitä ovat esim. yrtit, valkosipuliviipaleet ja pippurit. Lopuksi rasiaan kaadetaan öljyä niin, että juusto ja mausteet peittyvät. Juusto saa maustua jääkaapissa vielä muutaman päivän. Sitten se on valmista nautittavaksi.


Fetan voi maustaa esimerkiksi pippurilla ja valkosipulilla.

 Ja se on muuten ihan älyttömän hyvää.