Paluumuuttajia

Aika tarkkaan vuosi sitten meidän komea maatiaiskukkomme Vohveli muutti uuteen kotiin. Vohveli on suomalaisen maatiaiskanan Alhon kannan ja Horniolaisen kannan risteytys ja se oli juuri muuttohetkellä täyttämäisillään kuusi vuotta. (s. 17.6.2006.)

Suurimman osan vuotta Vohvelin seurana on asunut kolme orpington-rouvaa ja kaksi hy-line valkoista kanaa. Neljä näistä kanoista oli lyhyen aikaa meillä viime kesänä asumassa. Ne odottivat, että uusi koti toisaalla valmistuu. Sitten Vohveli ja rouvat muuttivat uuteen kotiin.

Mutta tilanteet muuttuvat, ja eilen Vohveli muutti meille takaisin viiden kanan kanssa. Meillä on jo kaksi kukkoa, joten meillä ei oikeasti olisi Vohvelille paikkaa. Toinen vaihtoehto olisi kuitenkin ollut se, että vain kanat muuttavat ja Vohveli menettää päänsä. Eikä se kuulostanut kivalta.

Vohvelin kolme orppirouvaa muuttivat Herttakunkun parveen, jossa on muitakin orpingtoneja. Kukko tarvitsee kanoja ollakseen onnellinen, joten Vohvelin seuraksi jäi kaksi valkoista hy-linea. Kolmikolle rakennettiin varta vasten tarha, jossa ne saavat viettää kesäänsä. Tarha on siirrettävä, eli siivekkäät kuopsuttelevat maan siistiksi ja sitten tarha siirretään ja työ alkaa alusta. Samalla kolmikko hoitaa pihaa.

Mikään maailman kestävin ratkaisu tämä ei ole. Tarha ei ole talviasuttava, eikä meillä ole Vohvelille kotia enää talveksi. Toivotaan kuitenkin, että joskus syys-lokakuun tienoilla joku haluaa komean maatiaiskukon ja sen kaksi valkoista rouvaa. Silloin Vohveli saa vieläkin pitää päänsä. Se itse varmasti arvostaisi sitä.

Kuvia kesän projekteista

Tässäpä vähän todistusaineistoa kevään ja kesän projekteista:



Elvis esittelee yhtä uusista porteista.


 

Isojen kanojen uusi tarha. Taustalla tummanpuhuva kukko Herttakunkku, vieressä Bertta-kana, molemmat jättikochineja. Bertan edessä pilkullinen Lyyli ja harmaa Martta, orpingtoneja. Keltainen Muffinssi on rodultaan brahma. 

 

 

 



Väliseinän toisella puolella pienempien kanojen johtaja plymouth rock kukko, eli Rokkikukko.

Paksuksi kasvanut Pikku-Jussi aitauksessaan. Taustalla näkyy Pikku-Jussin talo. Ja vuohila.

Projekteja. Ja lisää projekteja.

Kesä on Tuomirannassa aina kiireistä aikaa. Talven aikana yksi jos toinenkin asia menee enemmän tai vähemmän korjausta vaativaan kuntoon. Kesällä sitten pitää saada kaikki taas järjestykseen. Niin tänäkin vuonna.

Meidän belgianjättikani Pikku-Jussi vietti talvipäiviä täysihoitolassa. Kotiinpaluuta varten Pikku-Jussille rakennettiin kokonaan uusi mökki ja aitaus. Mökki on iso ja siihen tehtiin irrotettava katto. Se suojaa sateelta ja tuulelta, mutta katon irrottamalla voi lisätä vaikka kuiviketta tai kuivamuonaa. Aitaus on iso ja tukeva, se kestää varmasti ainakin Pikku-Jussin eliniän, ehkä kauemminkin. Pikku-Jussilla on ikää jo kuusi vuotta ja se on aika paljon belgianjätille.

Meidän piha on ollut jo monta vuotta aidattu. Aita vaan kärsii aina talvella, erityisesti, jos lunta on paljon. Viime talven jäljiltä aita olikin jälleen melkoisen restauroinnin tarpeessa. Uutta aitaverkkoa tuli kymmeniä metrejä, tolppia uusittiin ja kolme uutta porttiakin asennettiin. Nyt piha on jälleen turvallinen mm. koirille ulkoilla.

Kissojen aitaus laitettiin talven jäljiltä uuteen uskoon. Se rakennettiin oikeastaan kokonaan uusiksi ja maalattiin. Myös kissojen mökki sai uuden maalipinnan. Kulkuluukku ulos uusittiin ja rakennettiin kissoille uudet luiskat ulos. Tarhaan tehtiin myös ovi. Vanhassa versiossa ovea ei ollut.

Viime vuoden kesäpossut pistivät oman aitauksensa melkoiseen kuntoon. Ison osan siitä teki jatkuva vesisade, joka teki savimaasta ihan kuravelliä. Aitaus piti saada kuivaksi ennen tämänvuotisten possujen saapumista. Niinpä aitaukseen kärrättiin useita kymmeniä kottikärryllisiä hiekkaa. Lisäksi aitausta piti vähän korjailla aidan ja tolppien osalta.

Kesäpossut saivat myös uuden ruokakipon. Viime vuonna ruoka tarjoiltiin muovivadeista. Se on kätevää, sillä vadit saa helposti pestyä ja näin ruokaa ei tarvitse tarjota possuille likaisiin astioihin. Esim. puisen astian puhdistaminen oikeasti puhtaaksi olisi huomattavasti hankalampaa. Muovivadeissa on vain se huono puoli, että suloiset pikku possut leikkivät vadeilla ja hajottavat niitä kesän kuluessa useita kymmeniä. Niinpä tänä vuonna possuille kehiteltiin kippo, jonka kehikko on puuta, mutta jossa sisällä on muoviset vadit. Vadit kiinnitetään kippoon niin, etteivät possut itse pääse niitä tuhoamaan. Ihminen saa kuitenkin vadit irrotettua ja pestyä. Ja systeemi näyttää toimivalta. Possut ovat olleet meillä kesäkuun alusta asti, eivätkä ole vielä hajottaneet yhtään ruokavatia.

Kanalahan jaettiin kahtia jo viime talvena, kun meidän kaksi kukkoa alkoivat tappelemaan. Nyt kesällä piti myös kanojen ulkotarha jakaa kahtia, jotta molemmat parvet pääsevät ulkoilemaan.
Tarhan alaosaan tehtiin lautaseinä ja yläosa on verkkoa. Alaosa tehtiin laudasta siksi, etteivät kukot näkisi toisiaan. Ne kun voivat olla niin tyhmiä, että yrittäisivät tapella verkon läpi. Nyt näköyhteyttä ei ole, eikä kukkoja siis stressaa toisen kukon näkeminen.

Aitauksen lisäksi kanalan seinään piti tehdä reikä. Siihen rakennettiin puinen tunneli, jota pitkin kukko kanoineen pääsee marssimaan ulkoilmaan. Toisilla kanoilla tällainen putki oli jo, mutta toisille kanoille piti putkesta tehdä vähän isompi, ne kun ovat kookkaampia kanoja.

Heinätöitä tehtiin juhannuspäivänä. Nyt meillä on seipäillä heinää, joka toivottavasti kuivuu paremmin kuin viime vuonna. Silloin satoi liikaa ja heinät kelpasivat vain kesäpossujen kuivikkeeksi.

Viimeiset projektit on saatu valmiiksi tänään. Vielä pitäisi kanatarhaan rakentaa toinen ovi ihmisiä varten. Tarhaan kun on ollut vain yksi ovi aiemmin. Myös vuohien aitatolpat vaatisivat uusimista. Lisäksi tässä on ollut ja jatkuu talon remonttiprojekti ja myllätyn pihan kunnostus.

Kesä saisi olla pidempi.

Karkulaisia

Jotta tästä ei tulisi pelkästään sioista kertova blogi, niin puhutaan välillä jostain muustakin, vaikka koirista.

Meillä on siis kaksi koiraa; sekarotuinen vanharouva Jojo, 12,5 vuotta, ja welsh corgi pembroke uros, Elvis, 5 vuotta. Koirat ovat tottuneet ulkoilemaan vapaana pihalla, sillä tontti on aidattu. Aina kuitenkaan eivät tontin rajat riitä, vaan maailmaa on kiva lähteä katsomaan laajemminkin. Eli molemmat karvakamut ovat muutamia kertoja karanneet.

Muutama vuosi sitten Elvis meni hukkaan. Sitä ei löytynyt mistään. Sitä huudeltiin ja huhuiltiin, mutta se ei tullut takaisin. Ei auttanut kuin lähteä etsimään. Etsintä ei tuottanut tulosta ja alkoi olla jo iso huoli siitä, että mihin koira on joutunut. Sitten soi puhelin.

Joku kyläläinen oli ajanut tietä pitkin ja siinä oli tullut vastaan iloinen koira ihan yksin. Hauveli oli otettu kyytiin ja jatkettu yksissä tuumin matkaa. Kotona perheen kesken oli pohdittu, että kenenköhän tuollainen koira on. Oli myös pohdittu, että kaukaa se ei ole voinut juosta, sillä kun on niin lyhyet jalatkin. (Se kommentti huvitti minua.) Ja sitten soitettiin meille. Hain Elviksen kotiin. Se oli pistetty pihasaunaan, perheessä kun oli toinenkin koira. Sieltä se iloinen karkuri tuli innoissaan vastaan, että onpa ollut hauskaa.

Tänä keväänä luultiin taas, että Elvis on mennyt hukkaan. Se oli kadonnut, tai niin luultiin. Etsintäpartio lähti jälleen liikkeelle. Koiraa etsittiin kaikkialta muualta, paitsi kotoa. Jossain vaiheessa kun tultiin takaisin, niin kuistilla makaa täydessä unessa koiranpötkylä. Se nostaa päätään auton ajaessa pihaan, että mitäs täällä metelöidään? Herra rockin kuningas olikin koko ajan ollut vuohilan alla. Ei vain huvittanut tulla kun huudettiin.

Jojo karkasi joskus vuosia sitten, ennen Elvistä, naapuriin. Siellä se haukkui oven takana, että päästäkää sisään, minä tulen kylään. Ovi ei auennut ja Jojon piti palata kotiin. Viime talvena Jojo koikkelehti portin raosta rantaan. Asumme siis pienen joen reunalla. Joki on niin pikkuinen, että se jäätyy talvella. Jojolla on vahva metsästysvietti ja se lähti jälkien perässä jäätä pitkin. Minä puolestani menin Jojon perässä ja huusin sitä takaisin. Vanha rouva ajatteli, että lienee paras totella, muttei suinkaan tullut takaisin. Se nousi joen pengertä ylös läheiselle tielle ja lönkytteli toista reittiä kotiportille. Minä palasin takaisin ja avasin karvakorvalle portin.

Nyt onkin ollut jo pitkän aikaa karkuririntamalla rauhallista. Täytyypä koputtaa puuta.

Mutakuoppa ja Asperinrusinat

Tänään iltapäivällä kesäpossut Hinku ja Vinku olivat epänormaalin säikkyjä. Ne juoksivat karkuun, eikä possuista rohkeampi Vinkukaan tullut ottamaan rusinaa kädestä. Tiesin, että jotain on pielessä ja tarkkailin possuja. Pian Vinkun käytöksestä kävikin ilmi, että se taitaa olla saanut liikaa aurinkoa, vaikka aitauksesta iso osa onkin suojattu paisteelta ja paahteelta. Vinku oli väsyneen oloinen, eikä ollenkaan utelias itsensä.

Hain sisältä puolikkaan Asperinin ja piilotin sen rusinoiden väliin. Kun menin aitaukselle, Vinku oli mökissä. Menin sisälle mökkiin ja tarjosin rusinaa. Ei kelvannut. Työnsin Asperinrusinaa pikkuisen sen suusta sisään ja sitten possu pupelsi lääkkeen ja makean herkun. Sen jälkeen se näytti taas piikikkyytensä ja teki uhittelueleen.

Olen yrittänyt, että possut tonkisivat itse itselleen rypemispaikan. Nyt, kun on ollut hellepäiviä ja kiukkuisia hyttysiä, niin muta suojaisi ja viilentäisi. Olen laskenut aitauksen toiseen, mutaiseen osaan, vettä puutarhaletkulla. Mutta ei Hinku sen enempää kuin Vinkukaan ole oikein ymmärtänyt ajatustani ja kun aurinko selvästi on liian kuuma päivisin, ei auttanut muu kuin itse tarttua lapion varteen. Kaivoin possuja varten lapion piston syvyisen lammikon ja laskin sen täyteen vettä. Josko kaverukset huomenna auringon lämmittäessä sitten ymmärtäisivät, että mikä on jutun juju.

Tunnin-parin päästä menin uudelleen possujen luo ja Vinku oli vieläkin vähän puolikuntoinen. Asperin oli kuitenkin alkanut vaikuttaa. Nyt se maisteli jo pikkuisen heinää ja kävi vähän hörppimässä ruokakiposta herkullista kuttuviiliä. Molemmat possut kävivät myös aitauksen toisessa päässä pissalla ja kakalla. Hyvä juttu.

Annoin vielä lisää herkkuja. Nyt arempi Hinkukin uskalsi tulla jo ottamaan rusinoita kädestä ja innostui niistä lopulta niin, että meinasi sormetkin viedä mennessään. Vinku popsi kiltisti vähän lisää Asperinia ja kohta koko rusinapaketti oli tyhjä. Mutta hyvä niin. Vähän ajan kuluttua kaksikko oli yksissä tuumin ruokakipolla syömässä viiliä, rehua ja jauhomössöä.

Huomenna toivon, että Vinku voi jo paremmin, eikä tarvita muita toimenpiteitä. Asperinia annan joka tapauksessa. Rusinat kyllä loppuivat, mutta meillä on possuja varten vanilijajäätelöä kokonainen litra. Eiköhän sen kanssa Asperinkin mene alas..

Uteliaita possuja

Nyt vihdoinkin on kesytys päässyt käyntiin. Nämä possut ovat jo valmiiksi uteliaita, varsinkin Vinku. Minulla oli kaksikkoa varten rusinoita, joita sitten hyvällä ruokahalulla maisteltiin. Loikoilin aitauksessa ihan hiljaa ja annoin kaksikon tulla tekemään tuttavuutta oma-aloitteisesti. Vinku olikin pian haistelemassa ja maistelemassa uutta tulokasta, Hinku oli varautuneempi. Kyllä sekin uskalsi vähän haukkaamaan saapasta ja nuuhkaisi pikaisesti kättä. Napsin parit kuvat.

Vinku maistelee onko haalarikangas syötävää. Hinku tarkkailee tilannetta.

Vinku kokeilee, voiko ihmisen päällä kiivetä. (Kyllä vielä voi, vaikka mustelmia terävistä sorkista voi tulla. Mutta kun Vinku kasvaa muutamia kymmeniä kiloja, niin enää sitä ei mielellään ota syliin...)

Suloinen Vinku. Taustalla Hinku omissa touhuissaan.

Hinku ja Vinku

"Hinku oli kotiporsaan poikanen ja omisti vain pienen saparohännän. Vinku oli piikkiporsaan poikanen ja omisti vain pienen kuonopiikin." Näin kertoo Käytöskukka-animaation (Heikki Partanen 1966) jakso nimeltä Ylpeys.

Tänään meille muutti kaksi kesäpossua, jotka saivat animaation innoittamana nimet Hinku ja Vinku. Meidän Vinku ei taida olla piikkiporsaan poikanen, tosin hieman piikikkäitä piirteitä siitä taitaa löytyä.

Haimme possut samasta paikasta kuin viime vuonnakin. Possut marssivat sikalan emännän edellä kujaa pitkin hevoskoppiin. Kiva yllätys oli se, että sikatilalla oli eilen käynyt eläinlääkäri ja meidänkin possut olivat saaneet sikaruusurokotteet. Nyt ne saavat rauhassa keskittyä kotiutumiseen ilman ikävää piikitysoperaatiota. Tosin sikaruusu tarvitsee vahvistusrokotteen neljän viikon kuluttua, mutta silloin possut ovat varmasti jo jonkin verran kesyyntyneet.

Kotona possut pitää ottaa syliin ja kantaa aitaukseensa, koska pellolle ei hevoskopilla pääse. Hinku antautui suosiolla, eikä edes kiljunut kantomatkan aikana. Se pääsi aitaukseen ja jäi odottamaan mökin suojiin kaveriaan.

Vinku sen sijaan ei ollut ihan yhtä innoissaan tulossa syliin. Se tunsi olonsa uhatuksi, kun se jäi yksin hevoskoppiin ja päätti puolustautua. Vinku teki uhittelueleitä ja juoksi karkuun kun sitä yritettiin ottaa syliin. Sen saaminen ulos ottikin aika tovin. Välillä tuumattiin ja suunniteltiin uusia taktiikoita. Possulle tarjottiin leipää, jota se mutusteli halukkaasti. Hevoskopin tilaa pienennettiin levyjen avulla, ja lopulta possu saatiin kuin saatiinkin aitaukseen.

Possut viettivät aitauksessa olevassa mökissä aika pitkän tovin, ennen kuin uskaltautuivat ulos. Ulkona sitten maisteltiin innokkaasti ruohoa ja maahan isoja kuoppia. Näin se uuteen kotiin tutustuminen alkoi.