sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Hengitystieinfektio

Tänä aamuna ennen kahdeksaa kesäpossu Simasuu maata röhkötti maassa. Se oli nuopea, eikä tullut syömään eilen keitettyjä pottuja ja jauhomössöä. Ei syönyt, vaikka tarjosin neidolle ruokaa kärsän eteen.

Ensimmäinen toimenpide: kuumeen mittaus
Sian normaali lämpö on 38,5-39 astetta. Eläinlääkärin mukaan kaikki yli 39 astetta on jo kuumetta. Kuumemittari pyllyyn, (jolloin Simasuu nousi ylös) ja odotetiin muutama sekunti. Lämpöä 40,9 astetta, siis selvästi kuumetta. Possu myös yski ja hengitti raskaasti.

Seuraava toimenpide: Soitto päivystävälle eläinlääkärille
Päivystysvuorossa oli eläinlääkäri, joka on ennenkin meillä käynyt. Hän lupasi tulla lähituntien aikana.

Kolmas toimenpide: Asperin 500mg
Ei olisi syönyt, mutta pistin pillerin suupielestä sisälle. Annoin vain puolikkaan, kun en ollut ihan varma annostuksesta. Mussunmussun, sinne meni.

Ennen yhtätoista eläinlääkäri saapui. Käytiin katsomassa possua. Toinen kesäpossu, Herkkupeppu, olisi kovasti halunnut auttaa eläinlääkäriä tutkimuksissa ja maistella tämän lahjetta. Hätyyttelin sitä pois, että lääkäri saa työrauhan.

Ei sikaruusun oireita. Ovat toki rokotuksen sitä vastaan saaneet, mutta 100 prosenttinen turva se ei silti ole, sanoi eläinlääkäri. Sen sijaan keuhkoista kuului rahinaa. Diagnoosi; ilmeisesti hengitystieinfektio.

Simasuu sai heti pistoksena kipulääkettä ja toisen pistoksen antibioottia. Kuumeen pitäisi laskea iltaan mennessä ja ruokahalun palata huomiseksi. Asperiinia possulle saa antaa 500mg päivässä. Tarvittaessa voi antaa jopa tupla-annoksen, eli kaksi pilleriä päivässä. Asperiini auttaa kipuun ja kuumeeseen. Huomisen jälkeen sitä ei kuitenkaan enää pitäisi tarvita, sillä antibiootti alkaa vaikuttaa. Jos kuume kuitenkin jatkuu, soittelemme omalle eläinlääkärillemme.

Antibioottia saamme pistää 6ml päivässä niskaan oikealle tai vasemmalle puolelle. Keskelle niskaa ei kannata tuikata, ettei ranka vaurioidu. Neula tuikataan suoraan (eli 90 asteen kulmassa) niskaan. Kuuria jatketaan viiden päivän ajan. Jos kärsässä näkyy räkäklimppejä, piikittämistä voi tarvittaessa jatkaa jopa 2 viikkoa.

Se on jännä juttu, että kun on kyse ihmisistä, niin tarvitaan yleensä aina terveydenhuollon ammattitutkinto, (paitsi insuliinin pistämiseen riittää lyhyempi kurssitus,) kun lääkeaineita pistetään ruiskulla. Sen sijaan eläinten kanssa me tavistallaajat olemme jo useampaan otteeseen saaneet leikkiä lääkäriä. Kaikista pelottavinta oli, kun eläinlääkäri varoitti Soma-kutun lääkityksen kohdalla, että aina pitää vetää ruiskusta vähän takaisinpäin ennen lääkkeen ruiskuttamista. Jos ruiskuun tulee verta, pitää neula ottaa pois ja kokeilla toisesta paikasta. Nimittäin, jos tämän asian mokaa, kuttu kuolee. Siinä sitä sitten pistettiin ei-niin-osaavana lääketieteen maallikkona hikikarpalot otsalla, mutta Soma parani.

Tiedossa on vanhasta muistista sekin, että lääkkeen pistäminen vaikeutuu päivä päivältä, mikäli lääkekuuri tehoaa. Kun eläin alkaa parantua, se ei enää ole nuopea ja se oppii, että taas ne tulee ja kohta sattuu. Sitten juostaan karkuun tai parhaassa tapauksessa hyökätään päälle, kuten minisika Vicky teki silloin, kun oli jo mielestään riittävästi parantunut sairaudestaan.

Tällaisina aamuina kuin tänään, sitä toivoo, että ei olisi koskaan ottanut yhtään eläintä. Sen verran eläimen sairastuminen aina säikäyttää ja harmittaa. Toivotaan kuitenkin, että Simasuu paranee pian. Sehän on noista kahdesta possusta ollut se terveempi ja pulskempi. Sairastumisen myötä luultavasti possujen hienoinen pulskuusero tasoittuu tai sitten Herkkupepusta tulee jopa Simasuuta paksumpi possu.

Eläinlääkäri muuten totesi, että meidän kesäpossujen aitaus näyttää saavan osakseen tuotekehittelyä joka vuosi. Vuosi vuodelta aitaus näyttää muuttuvan paremmaksi. :) Jep, kokemus opettaa. :)

torstai 12. heinäkuuta 2012

Tilauksessa onnellista kinkkua

Olen välillä vähän kateellinen sikamaisesta menosta, jota meidän tontilla harrastetaan. Eikö olisikin mukavaa nukkua yöt lämpimän kaverin kyljessä pahnojen seassa vienon kesätuulen hyristessä korvissa? Eikö olisi kiva, kun jatkuvasti tuotaisiin herkkuruokaa eteen niin paljon kuin jaksaa syödä, eikä lihomisesta olisi haittaa, (vaan sitä oikein toivottaisiin..)? Eikö olisi ihanaa, kun auringon porottaessa voisi heittäytyä kyljelleen ja kieriskellä mudassa tai upottautua viileään veteen lekottelemaan?

Minun mielestäni olisi.

Kateuden lisäksi sikojen elämä on mielestäni valtavan kiehtovaa. Jään usein aitauksen viereen lumoutuneena tuijottamaan Herkkupepun ja Simasuun leikkimielistä kisailua. Jaksan myös yhä edelleen ihmetellä sian kärsän uskomatonta voimaa, hajuaistia ja taitoa. Sika saa kärsällään kaivuutöissä melkoista myllerrystä aikaan ja se selvästi pystyy haistamaan herkullisen juuren tai lieron maan sisältäkin. Ruokapala kaivetaan päättäväisesti ja taidolla esiin. Ja sitten nautitaan.

Lisäksi sika on mielestäni todella kaunis eläin. Valetta on sanonta: "Nätti kuin sika pienenä." Höpönlöpön. Sika on kaunis keskikokoisena ja myös suurena. Se on upea eläin puhtaan vaaleanpunaisena ja yltä päältä mudassa. Sian takapuoli on niin suloinen, että sitä tekee mieli taputtaa. Ja kärsää vaikka vähän pussata. Monikaan asia ei tee meikäankkaa niin onnelliseksi kuin se, kun saa sian kellahtamaan kyljelleen. Kun sika on riittävän kesy, se nauttii todella kyljen / mahan rapsuttamisesta. Se tykkää siitä niin paljon, että kellahtaa kyljelleen ja odottaa lisää hyväilyä. Rapsuttelin tänään kumpaakin kesäpossua vuoron perään ja hykertelin tyytyväisenä joka kerta kun jompi kumpi kupsahti kyljelleen.

Sika on siisti ja erittäin älykäs eläin. Se pitää tarkasti erillään ruokapaikan, kakkapaikan ja nukkumapaikan. Se on nopea oppimaan ja kekseliäs. On suorastaan sääli, että syömme possua. Mutta toisessa vaakakupissa painaa possun lihan herkullinen maku. Näin ollen mielestäni vähintä, että noiden ylväiden eläinten elämää ja maukasta lihaa kunnioittaakseni tarjoan niille mahdollisimman sikamaiset ja onnelliset olot. Moni kysyy miten voimme syödä sellaisen eläimen lihaa, jonka olemme tunteneet. No, juuri siksi sitä voi hyvällä omalla tunnolla syödä, kun sen on tuntenut.

Onnellinen Herkkupeppu vilvottelee tonkimassaaan kuopassa

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Hyvää syntymäpäivää, Voitto-Viljami!

Tasan kuusi vuotta sitten, 6.7.2006, aamusella Soma-kutun karsinaan ei päässyt. Farmimme oli tuolloin huomattavasti nykyistä pienempi ja vuohet olivat eri paikassa kuin tänä päivänä. Vuohien asumukseen pääsi siten, että ovi aukesi sisään päin. Paitsi, että tällä kertaa ei auennut. Soma nimittäin oli parkkeerannut itsensä oven eteen, eikä liikahtanut. Sen poikiminen, tai kuten vuohiharrastajien piirissä sanotaan, kilistely, oli alkanut. Soitin oikopäätä töihin ja ilmoitin, että en ole nyt tulossa, on tärkeämpää tekemistä.

Viisi kuukautta aikaisemmin meillä oli kyläillyt komea, vajaa vuoden vanha suomenvuohipukki Mertsi. Se oli isäntänä kuttulaumalle läheisellä vuohitilalla, mutta suosiollisesti poikkesi myös meillä Somaa tapaamassa. Mertsillä oli valtavat sarvet ja se oli kauttaaltaan tummanruskea.

Tuona aamuna sain kuin sainkin työnnettyä ovea sen verran auki, että pääsin pujahtamaan oven raosta seuraamaan, kuinka jonkin ajan kuluttua maailmaan putkahti pieni pukkikili, Voitto-Viljami. Maailmassa ei ehkä ole mitään niin suloista kuin pieni kili. Lisäksi on uskomatonta seurata kuinka nopeasti syntymän jälkeen pikkukili nousee huterille jaloilleen ja menee etsimään mamman maitoa.


Vastasyntynyt Voitto-Viljami ja tuore äitimuori Soma
Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kastroitu pukkipoika Voitto-Viljami on kasvattanut valtavat sarvet. Se on perinyt sarvet ja ulkonäkönsä isältään Mertsiltä, mutta väritys on Soma-äidiltä.

Soma-kuttu muuten lypsää yhä edelleen. Se on siis lypsänyt yhdellä poikimisella tuon kuusi vuotta, mikä ei liene ihan tavallista, varsinkaan kun maitoa tulee yhä pari litraa päivässä.

Voitto-Viljamilla on paitsi komeat sarvet, myös uskomattoman paljon voimaa. Voitto-Viljami jakaa karsinan enonsa, kastroidun Onnin, kanssa. Pojjaat ottavat välillä melkoisia puskumatseja. Sen vuoksi niiden karsina onkin usein korjattavana. Tällä hetkellä karsina on kakkosnelosta, jonka kulmat on vahvistettu raudalla. Karsinan ovessa on lisäksi vesivaneria, neljä isoa metallisaranaa, kolme isoa metallista lukkosalpaa ja kettinki. Siltikään korjaustöiltä ei vältytä kokonaan.

Vuohilla on myös iso aitaus, jossa niillä on mökki. Mökissä on mahdollisuus pitää sadetta tai sen katolle kiivetä katsomaan maisemia. Itse aitaus on 1,5metristä metalliverkkoa. Sehän ei vuohia pidättele. Kesäisin ruoho on tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolella ja sen saavat omistajat huomata. Komeista sarvista on myös se hyöty, että kun ne lykkää aidan silmukoiden väliin ja vääntää, aitaan tulee reikä. Ja näin herkullinen ruoho on taas tavoitettavissa.

Viime aikoina vuohet ovat kuitenkin pysyneet suht hyvin aitauksessaan. Nimittäin puolentoista metrin aitaukseen on lisätty sähkö. Se pidättelee karkurien karkaamishalua jonkin verran. Tosin, kun heinä kasvaa ja osuu sähkölankaan, ei sähkö enää kierrä aitauksessa kunnolla. Silloin voi sarvilla katkaista sekä sähkölangan että metallilangan ja häipyä vapauteen.

Edellä kertomani asiat eivät ole mitenkään poikkeuksellisia vuohien omistajien elämässä. Ne kertovat näiden sarvipäiden luonteesta, älykkyydestä, päättäväisyydestä ja pirullisuudesta. Elämä ilman vuohia olisi monin verroin tylsempää. ;)

Onneksi olkoon, synttärisankari Voitto-Viljami 6v.