maanantai 24. joulukuuta 2012

Tuomirannan joulu

Joulu tulee myös Tuomirannan eläimille. Koirat saavat yleensä jotain lahjojakin, puruluita ja sen sellaisia. Muille eläimille tarjoillaan yleensä vähän extraherkkuja ja toivotetaan hyvää joulua. Myös jouluvalmisteluissa erityisesti kissat ovat aktiivisia.

Kissoista nuorempi, Dobby, on auttavainen joka paikassa. Se auttaa mm. lahjojen paketoinnissa. Sen mielestä on maailman tärkeintä tunkeutua lahjapussin sisään ja silputa joulupaperia. Se osallistuisi mielellään myös ruuan laittoon ja piparien leivontaan, jos sitä ei häädettäisi pois tieltä.

Tämän vuoden joulupiparit olivat juuri tulleet uunista ja jäähtyivät pöydällä, kun Dobby päätti ottaa oikeuden omiin hampaisiinsa. Se ymmärsi, että tässä talossa on turha odottaa palvelua. Turha kuvitella, että joku tuo piparin ja mukin glögiä nenän eteen. Se arveli, että parasta palvelua on itsepalvelu. Niinpä se kenenkään huomaamatta hiippaili pöydälle ja nappasi suuhunsa sen kaikista suurimman sydänpiparin. Se syöksyi saaliinensa olohuoneeseen, jossa se nautiskeli varastamaansa herkkua. Joulupiparit olivat siis todistetusti herkullisia.


Jouluaattona jälleen varkaissa...


Joulun ja pakkaspäivien ratoksi kanat saavat meidän kesäpossujen ihraa herkuteltavakseen. Joku joulu olen kanoille oikein lyhteenkin laittanut, mutta eivät ne oikein siitä piitanneet. Perinteiset irtokaurat kipossa maistuvat paremmin. Ja joulun jälkeen kanoilla vasta juhlat onkin. Ne nimittäin saavat syödä joululaatikot ynnä muut ylijäämäherkut, joihin ihmiset ovat jo ihan kyllästyneet. Tosin kanat nauttivat vain ruuan rakenteesta ja ulkonäöstä. Nillä kun ei kuulemma ole juuri lainkaan makuaistia.

Vuohet nauttivat talvesta aurinkoisina, tuulettomina pakkaspäivinä ulkona. Paksu villa pitää lämpimänä ja kunhan lunta ei ole kovin paljoa, on tarhassa mukava temmeltää ja leikkiä puskuleikkejä. Minisikojen karva sen sijaan on niin ohutta, että ulkoilut rajoittuvat satunnaisiin vierailuihin talossa sisällä. Ne kaivautuvat mieluummin kylki kyljessä lämpimään pahnapesään torkkumaan ruokailujen välissä.

Joulukuusihan meillä perinteisesti on joka vuosi. Koiria ei voi kuusen luo päästää, sillä tiedättehän mitä uroskoirat tekevät kuusen juurella? Myös talouden kissat tuovat omia haasteitansa joulukuusen pitoon. Ne nimittäin kokevat, ettei kunnon joulutunnelmaa tule, ellei saa paiskoa tassuilla joulukuusen palloja pitkin huushollia. Samoin kuusen latvaan kiipeäminen on yksi joulun kohokohdista. Niinpä meillä kuusi onkin, painavan kuusenjalan lisäksi, sidottu kattoon kiinni.

Tämä joulukuuhan on jännittävää aikaa meille kaikille. Pitää muistaa olla kiltti, sillä tontut kurkkivat ikkunoiden takaa ja merkkaavat ylös yhtä ja toista. Meillä kyläili pieni ihminen, joka oli hyvinkin tietoinen tonttujen edesottamuksista. Hän tepasteli lumessa tietäväisenä ja arvioi, että hangessa näkyvät koiran tassun jäljet ovat oikeasti tonttujen jälkiä. Kun jälkiä seurasi riittävän pitkälle, löytyi eräs toinenkin koirien jättämä joulutervehdys, ruskea kasa. Arvelimme yhdessä, että se on varmasti tontun kakkaa.

Onneksi tonttujen rankka työrupeama alkaa tältä vuodelta olla ohi ja tontut ehtivät jatkossa vessassakin käydä, niin ei tarvitse meidän tontille muistoa itsestään jättää...

Hyvää joulua! o<|:-)

lauantai 22. joulukuuta 2012

Joulukuun kuulumisia

Farmarilla on piisannut kiireitä joulukuussa, joten eläinten kuulumisten kirjoittelu on jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin korjata tilanteen ja kirjoitella muutaman sanan.
Tämän kuun 18. päivä meidän vanha rouvamme Jojo (koira) täytti kaksitoista vuotta. Pari vuotta sitten kymppisynttäreille kutsuttiin oikein vieraita ja lahjojakin tuli vino pino. Tänän vuonna sen sijaan rouva juhli ihan perhepiirissä. Se sai herkkuja kamunsa Elviksen kanssa ja sille laulettiin upeaakin upeampi onnittelulaulu.

Minisikojen sorkkien leikkuu tuli myös asialistalle joulukuussa. Se onkin aikamoinen operaatio. Danielin kanssa ei mitään ongelmia ole, se on pieni, syliin kopattava pallukka. Sen sijaan Vicky ei olekaan mikään helppo tapaus. Sen sorkkien leikkuuseen tarvitaan aina kaksi ihmistä. Ongelma on siinä, että se ei luota muihin kuin yhteen ihmiseen, minuun. Mutta aina sorkkien leikkuu on onnistunut, niin tälläkin kertaa.

Sorkkien leikkuussa on vuosien saatossa kokeiltu monenmoista kikkaa. Meillä toimii parhaiten Vickyn kanssa tietty kaava, joka toistetaan muuttumattomana kerrasta toiseen. Tarvitaan lakanoita, sohva, tyynyjä, herkkuja, oksasakset, kaksi ihmistä ja possu.

Ensin suojaan sohvan lakanoilla. Sen jälkeen istun itse sohvalla ja suojaan jalkani tyynyillä ja lakanalla, jotteivät painavat ja kovat sorkat tee mustelmia jalkoihini. Otan suuren kulhollisen herkkuja viereeni ja alan houkutella possua hyppäämään sohvalle. Houkuttelen possun syliini niin, että sen sorkat ovat syvällä sohvan uumenissa ja maha sylissäni. Tämän jälkeen tarjoilen neidolle kasvisherkkuja. Sika on onneksi niin ahne, ettei se malta jättää ruokaa väliin, vaikka sen mielestä epämieluisia asioita tapahtuukin. Siispä minä syötän sylissäni olevaa possua ja toinen leikkaa sen sorkkia. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ruokaa riittää. Tällä kertaa operaatioon kului kuusi paloteltua omenaa, kilo paloteltuja porkkanoita ja ehkä neljäsosakilo viinirypäleitä. Daniel oli myös sylissä ja popsi neljäsosakilon viinirypäleitä sorkkien lyhentyessä.

Eläinlääkärikin vieraili rokottamassa minisikoja. Niille kun täytyy puolivuosittain antaaa sikaruusurokote, jotta ne eivät sairastu yleiseen pöpöön, joka aiheuttaa sikaruusun ja voi tartuttaa myös ihmisen. Koirista myös Elvis oli aika rokottaa.

Tilasin eläinlääkärin muutamia päiviä aikaisemmin ja täytyy sanoa, etten olisi paremmin voinut ajankohtaa ajoittaa. Huomasimme eläinlääkärille soiton jälkeen, että Danielilla on poskessa patti. Se oli sen näköinen, että siinä oli mätää sisällä. Olisivatkohan kärsäkkäät ottaneet yhteen? Joku poskeen oli tullut ja tehnyt paiseen. Daniel ei kuitenkaan ollut kipeä eikä pattiin koskeminen haitannut sitä. Eläinlääkäri määräsi lääkekuurin.

Edellisenä iltana kun eläinlääkärin piti tulla, huomasin, että Elviksen pissa on veristä. Se erottui hyvin valkoisessa lumessa. Muuten hauveli ei onneksi ollut yhtään kipeän oloinen. Ruoka maistui ja hyvä oli vointi. Annoin kuitenkin varmuuden vuoksi särkylääkettä. Eläinlääkäri tutki hauvelia ja totesi, että eturauhastulehdushan se taitaa olla. Myös Elvis sai lääkekuurin. Eturauhastulehdus on kuulemma leikkaamattomilla uroskoirilla tyypillinen erityisesti sellaiseen aikaan vuodesta, kun narttukoirilla on juoksu. Siinä suhteessa tämä tapaus oli hieman poikkeuksellinen.

Molemmat potilaat ovat olleet kilttejä ja ottaneet lääkkeensä ruuan joukossa mukisematta. Kumpikin myös voi hyvin ja Danielin patti näyttäisi puhjenneen ja kuivuneen. Täytyy huuhdella sitä Betadinella vielä. Onneksi tällä kertaa ei tarvittu piikitettävää lääkekuuria. Se kun on aina jonkin verran (ainakin ihmisiä) stressaava asia.

Eläinlääkäri kehui vuohia hyvinvoivan näköisiksi. Ne ovatkin aina olleet tosi terveitä kavereita. Niitä ei ole paljoa tarvinnut hoitaa. Pojilla ei ole koskaan tainnut olla mitään tarvetta eläinlääkärille, mutta kuttu on kerran ollut antibioottikuurilla.

Nyt kun eläimillä on taas kaikki hyvin, voi joulukin tulla. :)

perjantai 30. marraskuuta 2012

Kuu kinkusta jouluun

Tämän vuoden kesäpossut kasvoivat komeasti. Herkkupeppu ja Simasuu nautiskelivat erinomaisia ruokia koko kesän. Niistä tulikin suurimmat possut, mitä meillä kolmivuotisen kesäpossuhistorian saatossa on ollut. Ja ne olivat myös äärimmäiset söpöjä ja ihania possuja, jos en ole jo maininnut. ;)

Myös niiden liha on herkullista. Meillä on syöty possupihvejä ja uunipossua. Jokunen possunjauheliharuokakin on tullut jo popsittua, sillä jauhoin lihoista 30 kiloa jauhelihaa. Tuo possunliha on niin hyvää, ettei sitä tarvitse paljoa edes maustaa. Se on itsessään tosi maukasta. Tavallisten possuruokien lisäksi pitäisi yksi operaatio pyöräyttää käyntiin ja astua askeleen lähemmäksi vuotuista kuusijuhlaa. Nimittäin pian pitäisi ottaa kinkku sulamaan, jotta se ehditään suolata ennen joulua.

Kinkku sulaa kellarissa muutamasta päivästä lähemmäs viikkoon. Se tarvitsee pitkän sulamisajan, sillä se on tänä vuonna melkoinen köntti, peräti kolmetoista kiloa. Ja tässä välissä meidän täytyy kiltisti kipittää kauppaan ostamaan isompaa saavia. Luulen, että meillä ei ole riittävän suurta astiaa tämän vuoden kinkulle. Vaikka ei ne kinkut aikaisemmistakaan kesäpossuista ihan mikroskooppisia ole olleet.

Kun kinkku on sulanut, itsenäisyyspäivän tienoilla, keitetään suolavettä. Sitä tarvitaankin jonkin verran, sillä koko kinkku täytyy saada veden alle. Kymmeneen vesilitraan kaadetaan joukkoon kilo suolaa (tai vähän reilummin). Sitten keitellään, kunnes suola liukenee. Näin saadaan 10 prosenttista (tai vähän vahvempaa) suolaliuosta. Se on hyvä. Kinkun peittämiseen suolaliuoksella tarvitaan useampia kymmeniä litroja vettä ja useampia kiloja suolaa. Liuos täytyy jäähdyttää. Kinkku laitetaan isoon astiaan ja suolaliuos kaadeaan sen päälle.

Olette ehkä kuulleet järvestä nimeltä Kuollutmeri. Siellä suolapitoisuus on keskimäärin 25 prosenttia, eli huomattavasti korkeampi, kuin kinkun suolaliuos. Ja, kuten tiedämme, tuossa järvessä ei voi sukeltaa, sillä suolavesi kelluttaa. Ja vaikkei kinkun suolaliuos olekaan yhtä tujua, sama tapahtuu kinkulle; se alkaa kellua. Siksipä se saa päällensä painon. Se ei saa nousta pintaan, ettei liha pilaannu.

Kinkku ja suolavesi kiikutetaan paikkaan, jossa lämpötila on nollan tienoilla. Siellä possun pylly saa uiskennella pari, kolme viikkoa. Kinkkua pitää tarkkailla, ettei se nouse pintaan ja että kaikki sujuu suunnitellusti. Vettä voi vaihtaa välillä.

Paria päivää ennen paistamista suolavesi kipataan pois ja laitetaan kinkku vuorokaudeksi pelkkään kylmään veteen. Näin liika suola poistuu pinnasta. Sen jälkeen kinkku nostetaan kuivumaan. Ja seuraavana päivänä possu menee uuniin. Sitten se kuorrutetaan ja syödään.

Ja se on tosi hyvää. Uskokaa pois!

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kynsiä, hampaita ja saippuavaahtoa

Meillä oli viime viikonloppuna vieraita. Rapsuteltiin vuohia ja siliteltiin kesympiä kanoja muiden ohjelmanumeroiden lomassa. Sitten yksi vieraista lausui painavan arvionsa Sirius Mustasta. Hänen mielestään Sirius Mustan turkki näytti vähän rasvaiselta. Hän arveli, ettei kissaa varmaan ole vähään aikaan pesty.

Lamppu syttyi. Kissa + pesu = eipä ole tullut mieleenkään. Vieraani rohkaisi, että kyllä heillä pestään maatiaiskissat samoin kuin koirat, eli muutaman kerran vuodessa.

No mikäpäs siinä sitten. Vähän aikaa sitten kaadoin ämpäriin shampoota ja päälle haaleaa vettä ja sain shampoon vaahtoamaan. Ämpärin sijoitin kylpyhuoneeseen. Sitten hain pyyhkeen ja ensimmäisen onnekkaan, eli Sirius Mustan.

Kissan valinta oli kyllä selkeää taktikointia. Otin ensimmäisenä kissoista kiltimmän. Sen, jonka tiesin, ettei raatele minua verille ja pure täyteen reikiä. Mietin, että jälkimmäinen kissa, Dobby, pitäisi ehkä pestä koko käsivarren mittaiset hypervahvat hanskat kädessä, jotta hampaat ja kynnet eivät tee minusta selvää.

Mutta kaikki sujuikin paremmin kuin odotin. Sirius Musta yritti karkuun, kun valelin sen päälle saippuavettä ja pesin sitä. Kun huuhtelin kissaa, se maukui surkeasti apua. Lopulta kääräisin pojan pyyhkeeseen ja ajattelin, että se varmaan vihaa minua lopun elämänsä.

Samat kuviot toistettiin Dobbyn kanssa. Se pisti hanttiin yllättävän vähän. Pesu, huuhtelu ja kuivaus sujui ilman ongelmia.

Nyt kaksikko istuu keittiön pöydällä. Ne nuolevat toistensa turkkeja ja yrittävät toipua nöyryytyksestä. Minulla itselläni on tätä kirjoittaessani vain pari vaivaista naarmua kädessä ja litimärät vaatteet päällä. Nyt lopetan kirjoittamisen, sillä on seuraavan operaation aika. Elvis ja Jojo eivät vielä tiedä, että tänään myös koirat "pääsevät" pesulle...

maanantai 19. marraskuuta 2012

EU:n eläinsuojelutarkastus

Muistellaanpa vähän menneitä, kun pimeän aikaan ei meidän tilalla niin paljoa tapahdu kuin kesällä. Eläimet ulkoilevat vähemmän ja muutenkin eletään rauhallisempaa "talvihorrosta".

Viime talvena meitä suosi arpaonni. Läänineläinlääkäri, jota en tuntenut aikaisemmin, soitti. Hän kertoi, että olimme voittaneet arvonnassa, niin sanotusti. ;)

Euroopan Unioni määrää, että sen jäsenmaissa pitää suorittaa otantaan perustuvia eläinsuojelutarkastuksia tuotantoeläimien kohdalla. Tarkastettavia tiloja ovat mm. siipikarjatilat, joissa on munivia kanoja, sikatilat ja vuohitilat. Tarkastuksilla varmistetaan, ettei eläimiä kohdella kaltoin, vaan niiden pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset täyttyvät. Ja se on minusta ehdottomasti hyvä juttu.

No meidän kohdallemme osui siis tämä otantaan perustuva arpaonni. Tarkastus olisi voitu tehdä kanoille tai sioille, sillä kumpiakin meillä on. (Okei, munivia kanoja pitäisi kait olla useampi sata, jotta meidät valittaisiin tarkastuskohteeksi.) Mutta arpaonni oli osunut kohdallemme vuohitilan osalta. Olimme päässeet niiden kahden prosentin joukkoon, jotka suomalaisista vuohi- ja lammastiloista tarkastettiin.

Eläinlääkäri kertoi, että vaikka kyseessä on otanta, niin sellaisia tiloja tarkastetaan useammin, joissa on ollut aikaisemmin jotakin huomautettavaa eläinten oloissa. Hän kuitenkin kertoi, että oli kuullut (vai selvittänyt?), että meidän tilallamme eläinten asiat ovat hyvin. (Niinkun tietysti pitää ollakin.)

Eläinlääkäri saapui meille Tapani-myrskyn jälkimainingeissa muistaakseni joulukuun 27. päivä viime vuonna (2011). Kävimme tutkimassa meidän valtavan, kolme vuohta käsittävän vuohitilan oloja. Eläinlääkäri kyseli mm. millainen ilmanvaihtojärjestelmä vuohilassa on, kurkisteli, että onko sorkat asianmukaisesti leikattu, kyseli eläinlääkärikäynneistä, korvamerkeistä, eläinluettelosta ja sen sellaista.

Tämän jälkeen menimme sisälle täyttämään kuusi sivua pitkän kyselylomakkeen. Siinä selviteltiin monenmoista vuohiin liittyvää. Lomakkeessa oli väittämiä, joihin eläinlääkäri rastitti, että oliko asia kunnossa vai ei tai sitten kohdan "ei koske tilaa".

Lomakkeessa oli hassuja, tai ehkä ennemminkin karmeita, kohtia. Yksi väittämä / kysymys kuului: "Vuohia ei tehdä liikkumattomaksi sähkön avulla." En edes tiedä miten moinen tapahtuu, mutta ei ole koskaan edes tullut mieleen, että tuollainen voisi olla mahdollista. Kuulostaa kamalalta.

Kesken lomakkeen täyttämisen Tapani-myrsky muistutti, että sen mahti ylettyi meillekin. Sähköt menivät. Loppu lomake täytettiin taskulampun valossa.

Evira kertoo, että vuonna 2011 Suomessa tarkastettiin 12 vuohitilaa. Meidän tilamme oli yksi niistä. Evira myös kertoo, että vuohitilojen osalta tilanne oli viime vuonna hyvä. Yhdeltäkään tarkastetulta tilalta ei löytynyt huomautettavaa. Se on hienoa. :)

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Kuulon alenemaa

Jojo on aina ollut hyvin itsenäinen ja aikaansaava tyyppi. Pentukoirana se pureskeli aivan uudet kengät rikki, eikä silloinen vuokraisäntä vieläkään tiedä, että asunnosta puuttuu yksi jalkalista, jonka Jojo pisteli säleiksi. (Onneksi huomaamattomasta paikasta.) Kotipihalla Jojolla on aina ollut omia jäljestys- ja mutakuopan kaivuuprojekteja. Aktiivisen luonteensa vuoksi sen kanssa on menneinä vuosina harrastettu
(ei vakavissaan, vaan virikkeiden tarjoamiseksi) agilityä  ja metsästyskoiraksikin siitä olisi varmasti ollut.

Jojon kuulo on aina ollut valikoiva. Se tottelee kyllä hyvin, kun se on kontaktissa omistajaansa. Esimerkiksi agilityradalla se seurasi yleensä tarkasti ohjeita. Sen sijaan vapaammin ollessa, kuten metsälenkillä tai pihan kaivuuprojektien keskellä, Jojo kyllä tottelee, mutta vasta hetken kuluttua.

Toki välillä aktiivisuus ja se, että Jojo uskoo tietävänsä, mitä siltä odotetaan, ovat tehneet kontaktitilanteessakin sen, ettei Jojo ole malttanut kuunnella ohjeita. Eräissä epävirallisissa agilitykisoissa Jojo tiesi, että kohta päästään radalle ja se oli siitä innoissaan. Kun lupa lähteä liikkeelle tuli, Jojo ei kuunnellut omistajaa. Sen sijaan neito ampaisi kuin salama liikkeelle, hyppi esteiden yli ja renkaan läpi, juoksi kovaa vauhtia tunnelimaisen putken läpi ja ponkaisi keinulaudalle. Omistaja jäi hölmönä lähtöpaikalle tuijottamaan typykän menoa kaiken muun kansan hihitellessä touhua vierestä.

Mutta, kuten aikaisemmin olen kertonut, neito on rauhoittunut tuosta superaktiivisuudestaan paljon. Eikä se todella vieläkään ole mikään passiivinen tapaus. Ehei, se on reipas likka, joka täyttää joulukuun 18. päivä tänä vuonna 12 vuotta. Ihmisen ikään verrattuna Jojo olisi jo päälle 8kymppinen. Sen fyysinen kunto ei kuitenkaan vastaa tuon ikäistä ihmistä, sillä se juoksee ja touhuaa sen verran paljon.

Todellisesta iästä kertoo kuitenkin se, että Jojon kuulo on alkanut viime aikoina selvästi heiketä. Sitä on ihan turha enää pihalla viheltää, sillä vihellysääni on sen kuulolle liian korkea. Hiljaisesta puheesta se ei välttämättä enää erota omaa nimeään, kun aikaisemmin nimen mainitseminen sai sen valpastumaan, vaikkei puhetta olisi osoitettu sille.

Nyt sen huomion saamiseksi pitää tehdä hieman enemmän töitä. Pitää huutaa kovempaa, tai mennä lähemmäs kutsumaan sitä. Elehtiminenkin auttaa. Koira kun seuraa myös ihmisen non-verbaalista viestintää. Tai sitten pitää vain odottaa, että koska Jojo itse päättää, että on ulkoillut sopivan määrän ja on aika tulla sisälle.

Mutta mitäs pienistä. Jos nyt ei ihan kaikkea kuule, niin eipä tarvitse ainakaan omistajan tylsiin kutsuhuutoihin reagoida senkään vertaa kuin aikaisemmin. Meidän seniorikansalainen on edelleenkin reipas ja elämänmyönteinen. Tällä hetkellä se rouskuttaa keittiössä puruluuta. Ja kun se on saanut omansa syötyä, se tarkastaa, onko Elviksen puruluusta jotakin jäljellä. Mikäli on ja Elviksen keskittymiskyky herpaantuu hetkeksi, päätyy sekin herkku ikäneidon suuhun.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kohti talvea

Hrrr.... Inhottavan kylmää. Ja märkää. Syksyistä.

Se tarkoittaa sitä, että Pikku-Jussin, belgianjätti kanin, on myös aika lopettaa kesäkausi. Se on viettänyt kesän ulkona. Kesä on kulunut ruohon, porkkanoiden ja muiden kasvimaan antimien parissa, sateessa ja paisteessa.

Pikku-Jussihan on belgianjätti, eli se edustaa maailman suurinta kanirotua. Sen elopainon pitäisi olla yli seitsemän kiloa. Ja kyllä Pikku-Jussi onkin melkoinen mötikkä. Sanovat, että belgianjätti elää noin neljä vuotta. Pikku-Jussilla alkaa ikää olla 5 ja puoli vuotta. Hyvin on ukkeli vielä voimissaan.

Pikku-Jussi tutki haravaa pari päivää sitten.
Kesäkauden päättyminen tarkoittaa Pikku-Jussin kohdalla muuttoa sisätiloihin. Toki se voisi viettää talven ulkona, ja on viettänytkin. Muutama vuosi sitten se majaili yhdessä pienisaksanluppa Taunon kanssa koko vuoden ulkona. Niillä molemmilla oli eristetyt mökit häkkien yhteydessä. Kyllä vähän hirvitti, kun lämpötila romahti lähelle kolmeakymmentä pakkasastetta, mutta herrat pärjäsivät. Tauno-kani oli itse asiassa viettänyt kolme ensimmäistä vuottaan kokonaan ulkona edellisessä kodissaan. Meille tultuaan herra eli veilä viisi ja puoli vuotta, mutta tuota yhtä vuotta lukuunottamatta muut talvet sisätiloissa.

Tänä vuonna meillä ei enää olisi ollut tarjota Pikku-Jussille kovinkaan tilavaa talvimajoitusta, sillä kanalan laajennus viime keväänä haukkasi kanin majapaikan. Ja belgianjätille on sen suuren koon vuoksi oltava tilaa. Siksi Pikku-Jussi pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti toisaalle talvea viettämään. Sillä on talvimajoituksen tarjoavassa kodissa paljon tilaa liikkua. Lisäksi on lämmintä ja kuivaa. Ja herkullista ruokaa tarjolla riittävästi, epäilisin, että ehkä jopa liikaakin.

Sinne Pikku-Jussi jäi tyytyväisenä pahnojen keskelle heinää syömään. Porkkanaakin oli kuulemma illalla popsinut hyvällä ruokahalulla. Kyllä jätkän kelpaa. :)

Ulkoilua ennen muuttohetkeä.

torstai 11. lokakuuta 2012

Kukkoilua

Kun siivosin kanalaa, ihastelin sitä, kuinka komeita meidän kukoista oli tullut. Meillä on siis kaksi kukkoa, plymouth rock - rotuinen Rokkikukko ja jättikochin Herttakunkku. Kaksikko on asunut meillä nyt reilun neljä kuukautta, eikä kumpikaan ole vielä täysikasvuinen. Kukkomaiset, komeat piirteet, alkavat kuitenkin jo hahmottua.


Rokkikukko ulkolee sadesäässä
Rokkikukkohan oli meille muuttaessaan kait kolmen kuukauden ikäinen, Herttakunkku vain muutamia viikkoja. Herttakunkun epäiltiin aluksi olevan tyttö, sillä nuorista tipuista on hankalaa varmaksi sanoa kumpaa sukupuolta ne edustavat.

Nuoren kukon tulo kanalaan ei välttämättä ole kukolle ihan helppo paikka. Kanat saattavat jopa tappaa uuden tulokkaan. Näin ollen myös Rokkikukon tulo kanalaan ei ollut sille ihan yksinkertaista. Aluksi, kun se oli vielä hintelä ja epävarma, se väisti kanoja. Sillä ei ollut orrella tilaa, vaan se nukkui munintapesään johtavilla portailla. Syömään se meni silloin, kun kanat olivat muualla. Kun heittelin ulkona herkkuja kanoille, piti aina pitää huoli, että evästä lentää myös vähän kauemmas, jotta Rokkikukkokin saa apetta.

Kanalassa ei kuitenkaan ollut vanhempaa kukkoa ja Rokkikukko kasvoi. Pian se muuttui kanojen silmissä ärsyttävästä tulokkaasta komeaksi johtajaksi. Ääni kellossa muuttui. Rokkikukkoa ei enää hätistetty pois, vaan se sai ylimmältä orrelta kunniapaikan, kanat alkoivat seurata ja kunnioittaa sitä.

Herttakunkulla oli ehkä helpompaa. Brahmakana Muffinssi adoptoi sen ja samanikäisen kanatipun Bertan siipiensä suojaan. Näin muut kanat eivät päässeet kiusaamaan sitä ihan pienenä. Tosin aika hintelä sekin vielä oli silloin, kun äitimuori päätti, että nyt pojan on aika pärjätä omillaan.

Herttakunkusta on myös kasvanut jo komea kaveri. Se ei kieu vielä, mutta Rokkikukon silmän välttäessä polkee jo kanoja. Se väistää Rokkikukkoa, joten ristiriidoilta on ainakin toistaiseksi vältytty.

Herttakunkku orrella
Toivoisin, että meille mahtuisi sopuisaa rinnakkaiseloa elämään kaksikin kukkoa. Meidän vanhan maatiaiskukko Vohvelin aikaan se ei olisi tullut kysymykseen. Vohveli piti tarkan huolen siitä, että se on ainoa miespuolinen edustaja parvessa. Lapsia se kyllä suojeli, mutta kun nämä kasvoivat sen ikäisiksi, että alkoivat olla uhka isäpapalle, niin kyytiä saivat. Siksi muita kukkoja ei voinut olla.

Mutta jos nyt olisi toisin. Rokkikukko ja Herttakunkku ovat melko saman ikäisiä ja kummallekin riittäisi parvessa kanoja. Tilaakin on. Toisaalta taas Rokkikukko on plymouth rock - rotua, johon kuuluu tietynlainen aggressiivisuus ominaispiirteisiin. Katsotaan. On harmi, jos toisesta kukosta täytyy tehdä kukkoa viinissä. Kumpikin kukko on komea ja komistuu vain lisää kun aikaa kuluu. Lisäksi molemmat ovat hyväkäytöksisiä.

Pidetään peukkuja!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Maatiaiskanoja

Meillä on kanalassa nykyäään toinen toistaan sievempiä kanoja. Tämän kesän kanalan uudistuksen myötä kanojen rotumäärä on lisääntynyt huomattavasti. Meiltä löytyy nyt kevyistä roduista suomalaista maatiaiskanaa, hy-line valkoista ja hy-line ruskeaa sekä pari kotikutoista risteytystä. Tämän lisäksi meillä on jättirotuja brahmaa, orpingtonia, jättikochinia ja kukon muodossa plymouth rockia. 
Donitsi purukylvyn jälkeen

Kullanruskea Donitsi ja musta Pumpernikkeli ovat kauniita, mielestäni perinteisen näköisiä kanoja. Ja ne ovat hyviä munimaan. Ne munivat säännöllisesti vaaleanruskeita, hieman kaupan munia pienempiä munia.

Donitsi ja Pumpernikkeli ovat kuoriutuneet meillä vuonna 2007. Ne tulivat meille siitosmunina, jotka meillä silloin hautomispuuhissa ollut kääpiöristeytys, nimeltään Munkki, hautoi poikasiksi.

Donitsi ja Pumpernikkeli ovat rodultaan suomalaisia maatiaiskanoja, sen piikkiöläistä kantaa. Suomalainen maatiaiskana on erittäin uhanalainen. 60-luvulla luultiin jo, että suomalainen maatiaiskana on kuollut sukupuuttoon, sillä tehomunijoiksi jalostetut rodut olivat vallanneet alaa voimakkaasti. Se olisi ollut sääli, sillä suomalaisen maatiaiskanan historia on pitkä. Se oli vakiintunut meille kotieläimenä jo rautakaudella (300-1300jkr).

70-luvulla löydettiin kuitenkin yksi mummonmökki, jossa jäljellä oli vielä muutama suomalainen maatiaiskana. Vähitellen löytyi muutamia muitakin tiloja, joissa suomalaista maatiaiskanaa oli pidetty pitkään ja se oli säilynyt. Huomattiin, että tiloilla pitkään olleet kanakannat olivat jalostunut hieman erilaisiksi keskenään. Siksi rodun sisällä kantoja, eli niin sanotusti eri sukuja tai heimoja, nimettiin mm. niiden löytymispaikan tai tilan mukaan.

Ensimmäinen suomalaisten maatiaiskanojen parvi löytyi Savitaipaleelta. Siitä tuli savitaipaleen kana ja se on nykyään yleisin maatiaiskanakantamme. Lisäksi on mm. satakuntalaista kantaa, hämeen mustaa, horniolaista kantaa ja alhon kantaa. Meillä olevan piikkiöläisen kannan juuret ovat Piikkiössä ja Kiskossa. Piikkiöläiset (kuten pitkälti suomalainen maatiaiskana yleensäkin) ovat usein kokonaan mustia. Myös ruskeat ja kirjavat kanat ovat melko yleisiä.

Pitkän historiansa aikana suomalainen maatiaiskanakin muuttui. Nykyinen maatiaiskana ei ehkä ole enää täysin sama, kuin rautakaudella, vaan risteytymistä on tapahtunut. Kuitenkin kylmänkestävyys, vaatimattomalla rehulla selviäminen ja elinvoimaisuus ovat näillä kanoilla säilyneitä piirteitä. Nuo ominaisuudet ovat auttaneet suomalaista maatiaiskanaa sopeutumaan ja pärjäämään läpi karun talven. Vuodestä 1998 suomalainen maatiaiskana on kuulunut MTT:n suojeluohjelmaan.


Piikkiöläisen kannan yleisin väri on kokonaan musta. Meidän Pumpernikkeli on siis suomalaisen maatiaiskanakantansa tyypillinen edustaja.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Intellektuelleja röhkäisyjä

Siat ovat älykkäitä. Se on ainakin minulle itselleni päivänselvä asia. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että sika on koiraa viisaampi, vaikka älyä onkin pikkuisen keinotekoista arvioida vain ihmisen näkövinkkelistä.

En ole ajatusteni kanssa yksin. Satuin tänään avaamaan telkkarin, kun Yle Teemalla oli menossa dokumentti aiheesta. Ohjelman myötä pääsi kurkistamaan sikojen onnellisen sikamaiseen elämään.

Dokumentissa kerrottiin, että Englannissa elää 11 maatiassikarotua. Tiedättekö miten on Suomen laita?

Meillä Suomessa kotieläimiä, jotka ovat suomalaista alkuperäisrotua, ovat mm. suomenvuohi ja maatiaiskana. (Joita molempia on meillä Tuomirannassa.) Samaan porukkaan kuuluu myös esimerkiksi äärimmäisen harvinainen lapinlehmä.

Näiden rotujen tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä niiden määrä on hyvin pieni. Nyt onkin  herätty siihen, että suomalaista alkuperäisrotua olevien kotieläinten säilyttäminen tuleville sukupolville on tärkeää ja siihen pitää panostaa. Hyvä niin. Valitettavasti vain suomalaisen maatiaissian kohdalla se on myöhäistä. Meillä ei enää sen geeniperimää ole, sillä kyseinen rotu on kuollut sukupuuttoon. Kerrotaan, että suomalainen maatiaissika oli hyvin sopeutunut pohjoisen oloihin ja sillä oli pitkä karva.

Tiededokumentti: Porsaan elämää on vielä muutaman viikon nähtävissä Yle Areenalla.

Näet samaisen The private life of pigs - dokkarin (lontoon kielellä) myös klikkaamalla alla olevaa Play-nappulaa.  Röh!

lauantai 15. syyskuuta 2012

Possusta pekoniksi

Tänään on kesäpossujen teurastuspäivä. Se on hieman haikea päivä, sillä Simasuu ja Herkkupeppu ovat varsin suloisia possukoita, kilttejä ja kesyjä. Mutta alusta saakka oli selvää, että nämä possut ovat lihapossuja ja kasvamassa meillä nimenomaan ruuaksi. On ollut tärkeää, että possuilla on kesän ajan ollut hyvät oltavat, tilaa liikkua, mahdollisuus tonkia ja rypeä sekä riittävästi herkullista ja monipuolista ruokaa tarjolla. Jokaisen possunlihakilon eteen ovat ihmiset tehneet fyysistä työtä, sillä pikku herkkusuille on kannettu selkä vääränä evästä monta kertaa joka päivä koko kesän ajan.

Yhtä tärkeää kuin hyvä elämä, on se, että possujen loppu on nopea, eikä kumpikaan possu tiedä sitä, että lähdön hetki on käsillä. Possut eivät myöskään saa missään vaiheessa tietää possukaverinsa kohtalosta. Mukava juttu on se, ettei possuja tarvitse stressata kuljettamalla niitä muualle, vaan teurastus tapahtuu kotona. Kesäpossuja on meillä teurastettu ennen tätä päivää kahtena kesänä ja sitä ennen meillä on ollut kesäankkoja ja kesäkalkkunoita. Aina on ollut tärkeää, että eläinten teurastukselle asetetut eläinsuojeluvaatimukset täyttyvät ja se, että osaavat ihmiset hoitavat asian nopeasti ja kivuttomasti.

Säästän nyt herkimpien lukijoiden hermoja, enkä kerro teurastuksesta sen enempää. Jos joku haluaa tietää aiheesta lisää, löysin blogin, jossa kerrotaan perheen kesäpossujen teurastuksesta kuvien kera. Blogia pääset katsomaan klikkaamalla tästä.

Kannattaako omien kesäpossujen kasvattaminen? No, jos pelkästään taloudellista näkökulmaa ajattelee, niin se ei tule halvemmaksi, kuin kaupasta ostettu liha. Toisaalta, kun ajattelee kokonaisuutta, niin mielestäni oman possun kasvattaminen on vaivan arvoista.

En ole kasvissyöjä, söisin possunlihaa joka tapauksessa. Voisin ostaa lihan kaupasta, mutta silloin en tietäisi sen alkuperää. Nyt tiedän mitä syön. Tiedän, että possuilla on ollut hyvät olot, niitä ei ole kohdeltu huonosti ja ne ovat saaneet elää possuille tyypillistä elämää. Ihan yhtä lailla se kaupan possunliha on joskus ollut elävä possu. Minun ei kuitenkaan tarvitse ajatella asiaa, kun ostan possun kaupasta muoviin pakattuna. Onko se, ettei tiedosta tosiasioita, hyvä juttu, vai pelkästään helppoa?

Mutta sitten takaisin talousasioihin. Euroihin. Listasin muutamia kuluja, joita possuista on tänä vuonna tullut:
Kahden pikkupossun hinta noin 150€
Teolliset rehut noin 100€
Viljat noin 100€
Viljojen jauhatus jauhoiksi noin 50€
Sikojen tarvikkeet noin 70€
Eläinlääkärikulut noin 170€
Vanerit sikojen mökkiin 100€

Lisäksi possut ovat syöneet ainakin pari-kolmesataa kiloa keitettyjä perunoita, punajuuria, omenoita. Kesän onkireissujen saaliit on päätyneet keitettyinä possuille, samoin viimevuotiset hillot, iso kasa leipää, makaronia ja leivontajauhoja. Omaa ja tuttujen pakastimia on tyhjennetty aktiivisesti ja keitetty ylijäämäruuat sioille. Possut ovat myös nauttineet litran jos toisenkin kuttuviiliä ja erinäisiä ruuantähteitä. Olkia, heinää ja koivunoksia on tarjoiltu paitsi ruuaksi, myös aktiviteetiksi.

Possujen kulut voivat vaihdella vuosittain reilustikin. Esimerkiksi tänä vuonna eläinlääkärikuluihin pamahti 100 euron lisälasku, kun Simasuu sairastui, ja eläinlääkäri poikkesi päivystyskäynnillä. Näitä asioita on mahdotonta ennustaa, joten koskaan ei voi täysin tietää etukäteen kuinka kallista possunlihasta tulee.

Mutta joka tapauksessa olen onnellinen, että lihapossut rikastuttavat elämäämme kesäisin ja talvella saamme nauttia niistä ruuan muodossa. :)

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Laiskotteluhetki

Tänään vein kesäpossuille lisää kuiviketta. Tyhjensin mökin vanhoista kuivikkeista ja heittelin uutta sisälle. Vanhat kuivikkeet levittelin mökin eteen. Possut tykkäsivät kovasti. Ne siirtelivät heinää paikasta toiseen (fiksummat sanoisivat, että ne sisustivat) ja menivät loikoilemaan kasan päälle.

Siihen tuli niin ihanan pehmoisen näköinen paikka, että pakko sitä oli itsekin mennä kokeilemaan. Istahdin kuivikkeiden päälle, ja kun tuntui niin mukavalta, niin kellahdin selälleni minäkin. Hetken kuluttua nousin kuitenkin nopsasti istumaan, sillä Simasuu tallusti viereeni.

Tämän vuoden kesäpossut ovat siitä erikoisia, että ne ovat kumpikin tosi kesyjä. Aiempina vuosina on aina ollut se arempi possu. Nyt sellaista possua ei ole. Väistin Simasuuta nopsasti, sillä possut alkavat olla jo sen kokoisia, että ei todellakaan tee mieli jäädä niiden tallomaksi.

Pelästyin turhaan. Simasuu nimittäin tuli kylkeeni kiinni ja sitten se kellahti viereeni makaamaan. Lähes uskomatta hyvää tuuriani toljotin hetken äimistyneenä ja sitten pötkähdin minäkin possun viereen pitkäkseni. Possu oli lämmin ja tykkäsi kun rapsuttelin sitä. Se oli leppoisa laiskotteluhetki.


Pieni vesisadekaan ei haitannut "nauravaa" Simasuuta ja Herkkupeppua


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Esittelyssä: Dobby

Viime kesänä aloin ajatella, että Sirius Musta (kissa) olisi varmasti onnellinen, jos sillä olisi lajitoveri. Se oli tähän mennessä asuttanut taloa kahden koiran ja ihmisten kanssa. Mietin, että ehkä lajitoveri saisi viiksiniekan ihmisriippuvuuttakin vähennettyä. Tuumasta toimeen.

Lokakuussa haimme sitten eräältä maatilalta meille erittäin rohkean ja sosiaalisen kissanpennun. Se oli maalla ulkoillut vapaana, mutta kyseinen maatila sijaitsikin niin syrjässä, ettei autoista ollut kissoille vaaraa. Meidän tila sitä vastoin on suhteellisen vilkasliikenteisen tien varressa ja siksi meillä kissat ovat sisäkissoja.

Parin kuukauden ikäinen söpö kissanpentu sai nimekseen Dobby. Jälleen kissan nimen taustalla on J.K. Rowlingin Harry Pottereista tuttu hahmo, tällä kertaa veikeä kotitonttu. Ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä kaksikolla on suuret vihreät silmät ja luonteessa ehkä samankaltaista itsepäisyyttä.




Jälleen kerran hyvä aikomus, jolla olin ajatellut parantaa Sirius Mustan elämänlaatua, meni metsään. Sirius Musta oli hyvinhyvin vihainen, kun taloon tuli toinen kissa. Se mökötti tästä syystä viikon, eikä sitä tuon viikon aikana juuri näkynyt, mikä on erittäin poikkeuksellista käytöstä kyseiseltä kissalta. Lopulta Sirius Musta hyväksyi kuitenkin uuden tulokkaan ja vieläpä luovutti sille pomon paikan. Nykyään kaksikko saattaa nukkua päällekäin ja syödä vierekkäin ruokakipolla. Ehkä Sirius Musta olisi ollut ihan tyytyväinen ilman lajitoveriakin, mutta kyllä sitä yhdessäkin näytetään tulevan toimeen. Eikä Sirius Mustan tarvitse enää aina itse pestä itseään, sillä välillä kaksikko huolehtii myös toinen toisensa naaman tai korvien pesusta.

Dobby otti heti uuden kodin omakseen. Se ei pelännyt toista kissaa, ei koiria, ei ihmisiä, ei mitään. Se on varsin leikkisä otus ja metsästää mielellään kaikkea liikkuvaa. Se rakastaa ravata taskulampun valon perässä. Sillä on oma lamppu, josta tulee hiiren muotoinen valo. Dobby tietää, että nyt leikitään, kun joku ottaa lampun käteensä ja on jo valmiiksi aivan innoissaan. Sitten se ravaa valon perässä huoneesta toiseen, sängylle, sohvalle ja välillä metsästää valohiirtä seinältäkin.

Dobby tykkää oleilla ulkotarhassa. Kun Sirius Musta tyytyy katselemaan maailman menoa ikkunaluukusta, on Dobby maassa ruohon keskellä ja nauttii ulkoilmasta sellaisellakin säällä kun Sirius Musta viihtyy sisätiloissa. Harmiksi juuri tätä kirjoittaessani ulkotarha on pari viikkoa pois käytöstä talon remontin myllätessä tarhan luona. Mutta muutaman viikon kuluessa kissoilla on käytössään uusi, entistä ehompi ulkotarha. Sitten kelpaa taas temmeltää.

Dobbyn tarkkaa synttäripäivää ei muuten tiedetä. Se tiedetään, että joskus tässä elokuulla se on kun Dobby täyttää yhden vuoden. Joten, hyvää yksivuotissynttäriä, Dobby!

perjantai 24. elokuuta 2012

Esittelyssä: Sirius Musta

Tämä talo on seissyt tässä paikallaan puolen vuosisataa. Vaikka kyseessä on maalaistalo, ei ensimmäisen neljänkymmenen vuoden aikana taloon ole eksynyt yhtään elävää hiirtä. Tilanne muuttui vajaat seitsemän vuotta sitten.

Eräänä yönä aloimme kuulla rapinaa. Se kuului keittiöstä. Ja todentotta, ruokakuntaamme oli tullut uusi jäsen; hiiri!

Ei ollut mitenkään miellyttävä tunne tajuta, että keittiössä, jossa on leipää, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita, asuu myös kutsumaton ruokailija. Epäilin kyseisen kaverin hygieniatason olevan sellainen, ettei tehnyt mieli jatkaa tätä uutta tuttavuutta kovinkaan pitkään. Silloin päätin, että nyt tähän taloon tulee kissa.

En tarkkaan muista joutuiko hiirulainen loukkuun jo ennen kissan tuloa, mutta joka tapauksessa siimahäntä päätti maallisen vaelluksensa hyvin pian tapahtuman jälkeen. Ja meille muutti noin puolen vuoden ikäinen kissa, joka sai nimekseen Sirius Musta.

Kissa sai nimensä pääasiassa värinsä vuoksi, mutta oman osuutensa asiaan toki teki J.K.Rowlingin kirjoittamat, aivan loistavat Harry Potter - kirjat. Kissamme kaima on kirjojen päähenkilön kummisetä, joka on myös velho ja animaagi. Kannattaa tutustua tähän mielenkiintoiseen kirjasarjaan, (nimenomaan kirjoina, ei elokuvaräpellyksinä,) sillä se avartaa kummasti meidän jästien käsityksiä. ;) Kirjoista selviää mm. se, että animaagi tarkoittaa velhoa, joka osaa muuttaa itsensä eläimeksi.

Sirius Musta osoittautui varsin erikoislaatuiseksi eläimeksi. Kissoille epätyypillisesti se on todella halukas kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Se tulee syliin, kiipeää olkapäälle, "halaa", hieroo itseään ihmisen kasvoihin ja kuolaa.


Sirius Musta tapaamassa vieraita

Toisinaan aamuisin, jos satun heräämään niin, että Sirius Musta on sängyssä, pitää unesta valveille siirtymisvaiheessa olla heti jo aika skarppi jos haluaa herätä rauhassa. Sirius Musta nimittäin saattaa aloittaa kiehnäämisen välittömästi, kun tajuaa isäntäväen tulleen tajuihinsa. Sirius Mustalle ei mitenkään saa viestittää sitä, että on herännyt, ellei halua aamulla ensimmäiseksi suutaan täyteen kissan karvoja. Ei voi vetää syvään henkeä eikä venytellä. Kun päättää herätä, se on tehtävä niin reippaasti, ettei siinä ehdi "kissaa" sanoa.

Saalistaminen on kissan työtä, tietenkin. Meillä kissat eivät ulkoile vapaasti, vaan niillä on oma ulkotarha, johon pääsee keittiön tuuletusikkunasta. Ulkotarha on kuusikulmaverkkoseinäinen melko tilava häkki, jossa on mökki. Sirius Mustan lempipaikka on ikkunaluukussa, josta on häkin pohjalle puolentoista metrin pudotus. Ikkunaluukulla on hyvä kököttää ja tuijotella maahan. Kuusikulmainen verkko on sen verran isosilmäistä, että se mahdollistaa hiirien ja myyrien pääsyn häkkiin. Jyrsijäparat eivät ymmärrä tähyillä taivaisiin kun tulevat häkkiin. Niinpä Sirius Musta hyökkää äkkiarvaamatta ikkunaluukusta saaliin niskaan, ja silloin peli on menetetty. Sirius Musta on melkoinen saalistaja. Se on saanut häkistä kiinni monta, monta saalista, myös (uskokaa tai älkää) lumikon.

Huvittavintahan tässä on se, että kissa muutti meille sen vuoksi, kun talouteen tunkeutui hiiri. Ja jos kuvittelette, että kissa pitää hiiret loitolla, olette todella väärässä. Sirius Mustan meille muuton jälkeen meillä on talossa ollut todella monta hiirtä, myyrää, päästäistä. Yhden kerran siimahäntiä juoksenteli peräti kaksi pitkin huushollia.

Sirius Musta nimittäin todellakin saalistaa ulkotarhassa. Se ei tapa kiinniottamaansa jyrsijää vaan tuo sen sisälle. Suureksi iloksemme tämän jälkeen Sirius Musta päästää jyrsijän vapaaksi. Sitten se ottaa taas saaliinsa kiinni, päästää vapaaksi ja niin edelleen, kunnes lopulta popsii sen poskeensa. Kissoille kun äiti ei opeta, että ruualla ei saa leikkiä.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tarinaa kerrakseen


Tänä vuonna aurinkoinen kesä taisi alkaa vasta heinäkuun lopussa, ja siksi Farmarilla onkin riittänyt kiirettä talossa tehtävän ulkoremontin merkeissä. Paljon pieniä asioita on kuitenkin ehtinyt jo karvaisten ja sulkapeitteisten ystäviemme elämässä tapahtua.

Vuohet ovat ulkoilleet tarhassaan pitkin kesää, vaikka säät eivät aina ole suosineet. Niillä on onneksi tarhassaan mökki, jonne voi mennä sadetta pitämään. Aikaisempina vuosina vuohet ovat kesäaikaan olleet myös yöt ulkona, mutta jatkuvasti tätäkin kolkkaa lähemmäs tulevat susihavainnot ovat saaneet sulkemaan sarvipäät yöksi sisätiloihin.

Pari viikkoa sitten olin aamuvarhaisella pihalla ja meinasin lentää persauksilleni hämmästyksestä: Meillä kiekui kukko! Sitten Vohvelin lähdön ei meillä ole koko kesänä kuulunut muuta kuin kanojen kotkotusta. Mutta totta se oli. Rokkikukko oli aloittanut kiekumisen.

Usein, kun nuori kukko alkaa harjoittelemaan kiekumista, ensimmäiset kerrat kuulostavat aika säälittäviltä. Aluksi kieunta on vain epämääräistä rääkymistä, kuin auton torvea kidutettaisiin. Kiekumista pitää nimittäin treenata jonkin aikaa, ennen kuin se sujuu. Minä ehdin jo epäillä, että onko Rokkikukko kukko ollenkaan, kun se ei edes yritä kiekua. Mutta sitten tuona heinäkuun viimeisenä maanantaiaamuna Rokkikukko kajauttaakin ilmoille heti kerralla täydellisen: ”Kukkokiekuu!!” ja häkellyttää Farmarin täydellisesti.

Brahmakana Muffinssi päätti viime viikolla, että sen lapset ovat kasvaneet isoiksi. Se suoritti adoptioäidin tehtävät loistavin arvosanoin, jätti lapset keskenään ja nauttii nyt vapaan kanan elämää kaikessa rauhassa. Sen adoptoimat lapsukaiset, jättikochinit Bertta ja Hertta, ovat kasvaneet valtavasti. Ne ovat jo aikuisten maatiaiskanojen korkuisia, etteivät ne sikäli enää äidin helmoja kaipaakaan.

Kanoja ulkoilemassa heinäkuun puolivälin tienoilla. Brahmakana Muffinssi paimentaa adoptiolapsiaan Herttaa (vasemmalla) ja Berttaa. Taustalla patsastelevat suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläistä kantaa edustava Donitsi ja kääpiöristeytys Pulla (taaimaaisena vasemmalla).

Kesä taitaa todellakin tänä vuonna olla parhaimmillaan vasta tässä elokuulla. Se näkyy myös munantuotannossa. Nyt putkahtelee jo neljäkin munaa päivässä, kun muutama kuukausi sitten munia tuli peräti yksi per päivä. Munantuotannon ja valon määrän pitäisi kulkea käsi kädessä, mutta meillä munimista saattoi rajoittaa kanalan suuret muutokset: Kanalaa laajennettiin, vuosikausia kanojen paimenena ollut kukko, Vohveli, muutti pois ja uutta kotkottavaa porukkaa muutti sisään vaikka kuinka paljon. Kyllähän sitä nyt vähemmästäkin järkyttyy ja lopettaa munimisen. Nyt on ehkä sopeuduttu jo uusiin kuvioihin ja muninta voi jatkua. Sitä ainakin kananmunasta kovasti tykkäävä Farmari toivoo.

Belgianjättikani Pikku-Jussi on ulkoillut kesän kettuhäkissä, jossa sillä on oma mökki. Häkkiä on siirretty aina säännöllisesti, jotta tarjolla olisi herkullista ruohoa pupujussin tarpeisiin. Jossain kohtaa heinäkuuta virittelin kuitenkin häkkiin ”jatkopalan”. Meillä oli käyttämättömiä lehtikompostin palasia. Siis sellaisia muovitetusta verkosta tehtyjä palasia, joista saa koottua neliön, ja siihen voi tuoda haravoidut lehdet kompostoitumaan. Yhdistelin palaset kettuhäkin ympärille ja Pikku-Jussi sai isomman ulkoilutilan. Se suljetaan kettuhäkkiin yöksi, sillä kompostikehikko ei ole mikään pupun tai pedon pitävä. Pikku-Jussi onkin välillä karkaillut aitauksestaan, mutta sen vitivalkoinen väri paljastaa karkulaisen ja se on helppo saada kiinni.

Minipossut Vicky ja Daniel tulevat hyvin toimeen yhdessä. Ne ulkoilevat aurinkoisina päivinä suuressa ulkotarhassaan ja illalla kyhnyttävät kylki kyljessä karsinassaan. Daniel on kasvanut paljon siitä, kun se meille muutti. Yhä edelleen se kuitenkin näyttää aika mikroskooppiselta tyttöystävänsä rinnalla. Vicky sen sijaan on muiden ihmisten arvion mukaan leppynyt kipakasta luonteestaan saatuaan lajitoverin. Hyvä juttu.

Kesäpossut Simasuu ja Herkkupeppu kasvavat hyvää vauhtia. Simasuu toipui nopeasti hengitystieinfektiostaan antibiooteilla, eikä kuuri tainnut pahemmin tahtia haitata. Ruoka maistuu ja sikamainen meininki jatkuu. Possujen ruokkiminen alkaa jo käydä työstä, sillä enää ei riitäkään kaksi vadillista sapuskaa, vaan kerralla ruokaa pitää tarjota (kolme tai) neljä vatia.

Koirat voivat myös hyvin. Elvis tykkää pihalla pysytellä lähellä ovea. Se loikoilee nurmikolla ja on ihmisten seurassa. Se hakee mielellään sille heitettävää lelua ja kesällä huomasin, miten vahvasti se on leimaantunut siihen yhteen leluun. Pihalla ollut nakkiköysi nimittäin meni lopullisesti rikki. Sitä olin aiemmin heitellyt Elvikselle. Ostin uuden köysilelun, joka oli erilainen. Aluksi sain heitellä sitä ihan yksinäni, sillä Elvis ei tajunnut, että samaa leikkiä voi leikkiä myös toisella lelulla.

Jojo ei hakuleikeistä enää vanhoilla päivillään perusta. Se painelee sika-aitaukselle katsomaan, olisiko sikojen ruokaa tipahtanut aitauksen ulkopuolelle. Käsittääkseni jauhot ja punajuuret ja sen sellaiset eivät ole koiran ruokaympyrään kovin laajalti kuuluvia asioita, mutta Jojo ei siitä piittaa. Pissallekaan ei meinaa ehtiä, kun täytyy katsoa jäikö johonkin vielä jauhomuru. Ja sitten neitiä saa huutaa kurkku suorana takaisin. Tämä ovela typykkä nimittäin ajattelee, että niin kauan, kun sitä ei nähdä, se saa teeskennellä, että se ei kuule huutoa. Se tulee vasta, kun huomaa, että omistaja on nähnyt sen.

Kissoista ajattelinkin kirjoittaa ihan oman osion lähitulevaisuudessa. Kunhan kerkiän… J

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Hengitystieinfektio

Tänä aamuna ennen kahdeksaa kesäpossu Simasuu maata röhkötti maassa. Se oli nuopea, eikä tullut syömään eilen keitettyjä pottuja ja jauhomössöä. Ei syönyt, vaikka tarjosin neidolle ruokaa kärsän eteen.

Ensimmäinen toimenpide: kuumeen mittaus
Sian normaali lämpö on 38,5-39 astetta. Eläinlääkärin mukaan kaikki yli 39 astetta on jo kuumetta. Kuumemittari pyllyyn, (jolloin Simasuu nousi ylös) ja odotetiin muutama sekunti. Lämpöä 40,9 astetta, siis selvästi kuumetta. Possu myös yski ja hengitti raskaasti.

Seuraava toimenpide: Soitto päivystävälle eläinlääkärille
Päivystysvuorossa oli eläinlääkäri, joka on ennenkin meillä käynyt. Hän lupasi tulla lähituntien aikana.

Kolmas toimenpide: Asperin 500mg
Ei olisi syönyt, mutta pistin pillerin suupielestä sisälle. Annoin vain puolikkaan, kun en ollut ihan varma annostuksesta. Mussunmussun, sinne meni.

Ennen yhtätoista eläinlääkäri saapui. Käytiin katsomassa possua. Toinen kesäpossu, Herkkupeppu, olisi kovasti halunnut auttaa eläinlääkäriä tutkimuksissa ja maistella tämän lahjetta. Hätyyttelin sitä pois, että lääkäri saa työrauhan.

Ei sikaruusun oireita. Ovat toki rokotuksen sitä vastaan saaneet, mutta 100 prosenttinen turva se ei silti ole, sanoi eläinlääkäri. Sen sijaan keuhkoista kuului rahinaa. Diagnoosi; ilmeisesti hengitystieinfektio.

Simasuu sai heti pistoksena kipulääkettä ja toisen pistoksen antibioottia. Kuumeen pitäisi laskea iltaan mennessä ja ruokahalun palata huomiseksi. Asperiinia possulle saa antaa 500mg päivässä. Tarvittaessa voi antaa jopa tupla-annoksen, eli kaksi pilleriä päivässä. Asperiini auttaa kipuun ja kuumeeseen. Huomisen jälkeen sitä ei kuitenkaan enää pitäisi tarvita, sillä antibiootti alkaa vaikuttaa. Jos kuume kuitenkin jatkuu, soittelemme omalle eläinlääkärillemme.

Antibioottia saamme pistää 6ml päivässä niskaan oikealle tai vasemmalle puolelle. Keskelle niskaa ei kannata tuikata, ettei ranka vaurioidu. Neula tuikataan suoraan (eli 90 asteen kulmassa) niskaan. Kuuria jatketaan viiden päivän ajan. Jos kärsässä näkyy räkäklimppejä, piikittämistä voi tarvittaessa jatkaa jopa 2 viikkoa.

Se on jännä juttu, että kun on kyse ihmisistä, niin tarvitaan yleensä aina terveydenhuollon ammattitutkinto, (paitsi insuliinin pistämiseen riittää lyhyempi kurssitus,) kun lääkeaineita pistetään ruiskulla. Sen sijaan eläinten kanssa me tavistallaajat olemme jo useampaan otteeseen saaneet leikkiä lääkäriä. Kaikista pelottavinta oli, kun eläinlääkäri varoitti Soma-kutun lääkityksen kohdalla, että aina pitää vetää ruiskusta vähän takaisinpäin ennen lääkkeen ruiskuttamista. Jos ruiskuun tulee verta, pitää neula ottaa pois ja kokeilla toisesta paikasta. Nimittäin, jos tämän asian mokaa, kuttu kuolee. Siinä sitä sitten pistettiin ei-niin-osaavana lääketieteen maallikkona hikikarpalot otsalla, mutta Soma parani.

Tiedossa on vanhasta muistista sekin, että lääkkeen pistäminen vaikeutuu päivä päivältä, mikäli lääkekuuri tehoaa. Kun eläin alkaa parantua, se ei enää ole nuopea ja se oppii, että taas ne tulee ja kohta sattuu. Sitten juostaan karkuun tai parhaassa tapauksessa hyökätään päälle, kuten minisika Vicky teki silloin, kun oli jo mielestään riittävästi parantunut sairaudestaan.

Tällaisina aamuina kuin tänään, sitä toivoo, että ei olisi koskaan ottanut yhtään eläintä. Sen verran eläimen sairastuminen aina säikäyttää ja harmittaa. Toivotaan kuitenkin, että Simasuu paranee pian. Sehän on noista kahdesta possusta ollut se terveempi ja pulskempi. Sairastumisen myötä luultavasti possujen hienoinen pulskuusero tasoittuu tai sitten Herkkupepusta tulee jopa Simasuuta paksumpi possu.

Eläinlääkäri muuten totesi, että meidän kesäpossujen aitaus näyttää saavan osakseen tuotekehittelyä joka vuosi. Vuosi vuodelta aitaus näyttää muuttuvan paremmaksi. :) Jep, kokemus opettaa. :)

torstai 12. heinäkuuta 2012

Tilauksessa onnellista kinkkua

Olen välillä vähän kateellinen sikamaisesta menosta, jota meidän tontilla harrastetaan. Eikö olisikin mukavaa nukkua yöt lämpimän kaverin kyljessä pahnojen seassa vienon kesätuulen hyristessä korvissa? Eikö olisi kiva, kun jatkuvasti tuotaisiin herkkuruokaa eteen niin paljon kuin jaksaa syödä, eikä lihomisesta olisi haittaa, (vaan sitä oikein toivottaisiin..)? Eikö olisi ihanaa, kun auringon porottaessa voisi heittäytyä kyljelleen ja kieriskellä mudassa tai upottautua viileään veteen lekottelemaan?

Minun mielestäni olisi.

Kateuden lisäksi sikojen elämä on mielestäni valtavan kiehtovaa. Jään usein aitauksen viereen lumoutuneena tuijottamaan Herkkupepun ja Simasuun leikkimielistä kisailua. Jaksan myös yhä edelleen ihmetellä sian kärsän uskomatonta voimaa, hajuaistia ja taitoa. Sika saa kärsällään kaivuutöissä melkoista myllerrystä aikaan ja se selvästi pystyy haistamaan herkullisen juuren tai lieron maan sisältäkin. Ruokapala kaivetaan päättäväisesti ja taidolla esiin. Ja sitten nautitaan.

Lisäksi sika on mielestäni todella kaunis eläin. Valetta on sanonta: "Nätti kuin sika pienenä." Höpönlöpön. Sika on kaunis keskikokoisena ja myös suurena. Se on upea eläin puhtaan vaaleanpunaisena ja yltä päältä mudassa. Sian takapuoli on niin suloinen, että sitä tekee mieli taputtaa. Ja kärsää vaikka vähän pussata. Monikaan asia ei tee meikäankkaa niin onnelliseksi kuin se, kun saa sian kellahtamaan kyljelleen. Kun sika on riittävän kesy, se nauttii todella kyljen / mahan rapsuttamisesta. Se tykkää siitä niin paljon, että kellahtaa kyljelleen ja odottaa lisää hyväilyä. Rapsuttelin tänään kumpaakin kesäpossua vuoron perään ja hykertelin tyytyväisenä joka kerta kun jompi kumpi kupsahti kyljelleen.

Sika on siisti ja erittäin älykäs eläin. Se pitää tarkasti erillään ruokapaikan, kakkapaikan ja nukkumapaikan. Se on nopea oppimaan ja kekseliäs. On suorastaan sääli, että syömme possua. Mutta toisessa vaakakupissa painaa possun lihan herkullinen maku. Näin ollen mielestäni vähintä, että noiden ylväiden eläinten elämää ja maukasta lihaa kunnioittaakseni tarjoan niille mahdollisimman sikamaiset ja onnelliset olot. Moni kysyy miten voimme syödä sellaisen eläimen lihaa, jonka olemme tunteneet. No, juuri siksi sitä voi hyvällä omalla tunnolla syödä, kun sen on tuntenut.

Onnellinen Herkkupeppu vilvottelee tonkimassaaan kuopassa

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Hyvää syntymäpäivää, Voitto-Viljami!

Tasan kuusi vuotta sitten, 6.7.2006, aamusella Soma-kutun karsinaan ei päässyt. Farmimme oli tuolloin huomattavasti nykyistä pienempi ja vuohet olivat eri paikassa kuin tänä päivänä. Vuohien asumukseen pääsi siten, että ovi aukesi sisään päin. Paitsi, että tällä kertaa ei auennut. Soma nimittäin oli parkkeerannut itsensä oven eteen, eikä liikahtanut. Sen poikiminen, tai kuten vuohiharrastajien piirissä sanotaan, kilistely, oli alkanut. Soitin oikopäätä töihin ja ilmoitin, että en ole nyt tulossa, on tärkeämpää tekemistä.

Viisi kuukautta aikaisemmin meillä oli kyläillyt komea, vajaa vuoden vanha suomenvuohipukki Mertsi. Se oli isäntänä kuttulaumalle läheisellä vuohitilalla, mutta suosiollisesti poikkesi myös meillä Somaa tapaamassa. Mertsillä oli valtavat sarvet ja se oli kauttaaltaan tummanruskea.

Tuona aamuna sain kuin sainkin työnnettyä ovea sen verran auki, että pääsin pujahtamaan oven raosta seuraamaan, kuinka jonkin ajan kuluttua maailmaan putkahti pieni pukkikili, Voitto-Viljami. Maailmassa ei ehkä ole mitään niin suloista kuin pieni kili. Lisäksi on uskomatonta seurata kuinka nopeasti syntymän jälkeen pikkukili nousee huterille jaloilleen ja menee etsimään mamman maitoa.


Vastasyntynyt Voitto-Viljami ja tuore äitimuori Soma
Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, kastroitu pukkipoika Voitto-Viljami on kasvattanut valtavat sarvet. Se on perinyt sarvet ja ulkonäkönsä isältään Mertsiltä, mutta väritys on Soma-äidiltä.

Soma-kuttu muuten lypsää yhä edelleen. Se on siis lypsänyt yhdellä poikimisella tuon kuusi vuotta, mikä ei liene ihan tavallista, varsinkaan kun maitoa tulee yhä pari litraa päivässä.

Voitto-Viljamilla on paitsi komeat sarvet, myös uskomattoman paljon voimaa. Voitto-Viljami jakaa karsinan enonsa, kastroidun Onnin, kanssa. Pojjaat ottavat välillä melkoisia puskumatseja. Sen vuoksi niiden karsina onkin usein korjattavana. Tällä hetkellä karsina on kakkosnelosta, jonka kulmat on vahvistettu raudalla. Karsinan ovessa on lisäksi vesivaneria, neljä isoa metallisaranaa, kolme isoa metallista lukkosalpaa ja kettinki. Siltikään korjaustöiltä ei vältytä kokonaan.

Vuohilla on myös iso aitaus, jossa niillä on mökki. Mökissä on mahdollisuus pitää sadetta tai sen katolle kiivetä katsomaan maisemia. Itse aitaus on 1,5metristä metalliverkkoa. Sehän ei vuohia pidättele. Kesäisin ruoho on tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolella ja sen saavat omistajat huomata. Komeista sarvista on myös se hyöty, että kun ne lykkää aidan silmukoiden väliin ja vääntää, aitaan tulee reikä. Ja näin herkullinen ruoho on taas tavoitettavissa.

Viime aikoina vuohet ovat kuitenkin pysyneet suht hyvin aitauksessaan. Nimittäin puolentoista metrin aitaukseen on lisätty sähkö. Se pidättelee karkurien karkaamishalua jonkin verran. Tosin, kun heinä kasvaa ja osuu sähkölankaan, ei sähkö enää kierrä aitauksessa kunnolla. Silloin voi sarvilla katkaista sekä sähkölangan että metallilangan ja häipyä vapauteen.

Edellä kertomani asiat eivät ole mitenkään poikkeuksellisia vuohien omistajien elämässä. Ne kertovat näiden sarvipäiden luonteesta, älykkyydestä, päättäväisyydestä ja pirullisuudesta. Elämä ilman vuohia olisi monin verroin tylsempää. ;)

Onneksi olkoon, synttärisankari Voitto-Viljami 6v.

torstai 28. kesäkuuta 2012

...and they lived happily ever after

Olen aiemminkin kertonut mikropossu Danielin ja minisika Vickyn yhteisen taipaleen kivisestä alusta. Danielhan hankittiin meille Vickyn lajitoveriksi, mutta Vicky ei vaikuttanut ollenkaan siltä, että se olisi halunnut lajitoverin seuraa. Olihan se ollut itsellinen minipossu jo monta vuotta. Alku oli rähinää, väistämistä ja välinpitämättömyyttä.

Noista ajoista on kuitenkin edetty jo monta askelta eteenpäin. Lisäksi jotain jännittävää tapahtui muutama päivä sitten.

Vicky ja Daniel asustavat naapureina karsinassa, joka on jaettu väliseinällä. Väliseinän alin lauta on irrotettu, jotta Daniel pääsee halutessaan Vickyn puolelle ja sitten omalle puolelleen rauhaan.

Vicky ja Daniel saivat tässä yhtenä päivänä iltaruokansa normaalisti omille puolilleen. Karsinan ovi oli auki ja Vicky lähti lenkille omat eväät syötyään. Kun Daniel sai syötyä, se siirtyi puhdistamaan perusteellisemmin Vickyn ruokakippoa. Samaan aikaan Vicky päätti palata lenkiltä takaisin karsinaansa. Katastrofin ainekset olivat kasassa.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Vicky asteli takaisin karsinaansa. Daniel jatkoi ateriointia. Vicky tuli lähemmäs ruokakippoaan ja silloin se tapahtui. Daniel hyökkäsi Vickyä kohti. (!) Kahdesti. (!!) Se oli melkoinen ele sialta, joka on tyttöystäväänsä monta kymmentä kertaa pienempi. Ihmeellisintä oli, että Vicky ei uhitellut takaisin.

Tänä iltana tapahtui jotain vielä jännittävämpää. Touhusimme vuohilan lamppujen kimpussa vielä pitkään sen jälkeen, kun eläimet oli hoidettu. Eläinten nukkumaan menoaika oli mennyt, eikä kukaan jaksanut välittää meidän tekemisistämme. Niinpä kanat torkkuivat orsillaan ja vuohet karsinoissaan. Silloin hiivin katsomaan possuparia ja näin sen, mitä olen toivonut ja odottanut.

Daniel ja Vicky nukkuivat kylki kyljessä. Vickyn kärsä oli pahnojen sisällä, kuten aina ja Danielin kärsä päin Vickyn takamusta. Se oli herkkä hetki. ;) Näkivät varmaan sikahempeitä unia.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Talkoohenkeä

Työteliäät ihmiset ovat sitten mukava juttu. Meillä on viime aikoina vieraillut enemmänkin väkeä, joka on ollut varsin kiinnostunut maatilan töistä. Eikä meillä toki vastaan laiteta, jos innokkaat kesäorjat haluavat tekemistä. ;)

Juhannuksena Rouva Niskanen vieraili Tuomirannan farmilla. Ahkera kesäorja touhusi kasvimaalla rikkaruohojen kimpussa. Sipulipenkki kiittää, kun tukahduttavat rikkakasvit on poistettu. Tuomirannassa voidaan nyt ihailla myös Rouvan taitavan sommittelusilmän tuloksia, sillä kesäkukat ovat päässeet multaan.

Muutama ahkera remonttireiska on ollut auttelemassa hiljattain aloitetun ulkovuoren uusimisen kanssa. Lisäksi eläinten hoidon lomittajiakin löytyy lähipiiristä useampia.

Tänään toinen kesäorja jatkoi kasvimaan perkausta. Tämä kesäorja arveli, että syksyn sadosta voi tulla runsas, sen verran hyvin hyötykasvit ovat lähteneet kasvamaan. Lisäksi sieltä täältä putkahtelee perunaakin pintaan, vaikka yhtään perunaa ei tänä vuonna olekaan maahan istutettu.

Yksi porukka on useampana vuonna käynyt meillä heinätöissä. Ovat oikein pyytäneet, että saisivat tulla laittamaan heinää seipäille. No mikäs siinä. Heinä oli sateisen eilisen jäljiltä märkää, mutta se ei tahtia haitannut. Haravat ja hangot heiluivat, kun ahkera talkooväki kävi töihin.

Työn touhussa

Nyt pellolla töröttää muutama rivi toinen toistaan komeampia heinäseipäitä. Lisäksi näitä kesäorjia varten oli kaadettu muutama puunkarahka lehtikerppujen tekoa varten. Kerputhan pitäisi oikeasti tehdä ennen juhannusta, tietää vanha kansa. Joka tapauksessa talkooväeltä loppui puhti ja aika, joten illan ratoksi isäntäväki itse askarteli tukun lehtikerppuja kuivumaan. Vuohet saavat herkutella niillä tulevan talven pimeinä iltoina.

Heinätöiden parissa touhunnut porukka varasi jo vuoron ensi kesänkin heinätöille.

Kesäorjat ovat jatkossakin tervetulleita Tuomirannan farmille. Eiköhän teille kaikille pikku puhteita ruokapalkalla löydy.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Tyylivaras

Minua on alkanut ärsyttää kun kissat käyvät hiekkalaatikolla ja pois tullessaan levittelevät hiekkaa ympäriinsä. Sitten hiekkaa on sukkien pohjissa ja ympäri huushollia.

Yksi kaveri kertoi minulle IKEA Hackers - verkkosivustosta. Hän kertoi, että sivuilla tuunataan erään huonekaluliikkeen huonekaluja uuteen uskoon siten, että ne saavat alkuperäisestä poikkeavan käyttötarkoituksen. Minulle kerrottiin myös, että sivuilla oli muokattu lipastoja uudenlaisiksi siten, että niistä tuli kissan hiekkalaatikoiden säilytyspaikkoja. Se kuulosti hyvältä. Päätin ruveta tyylivarkaaksi ihan vain kuulopuheiden voimalla, sillä en ollut vieraillut linkkaamillani verkkosivuilla.

Kävimme eilen paikallisella kirpputorilla, joka myy huonekaluja. Etsin sieltä käyttötarkoitukseen sopivaa lipastoa. Niitä oli useita ja hinta pyöri siinä kolmen-neljänkympin pinnassa. Sitten äkkäsin puisen puhelinpöydän, hinta 15 euroa. Se lähti mukaan.

Kotona puhelinpöydästä revittiin irti viininpunainen istuinpehmuste. Istuimen kannen sai nostettua auki, joten se sopi tarkoitukseen mainiosti. Avattavan kannen kautta nimittäin kissan hiekkalaatikon siivoaminen ja hiekkojen vaihtaminen onnistui helposti.

Tuohon samaiseen kanteen piirrettiin kissan naama. Se sahattiin kulkuaukoksi. Hiekkalaatikon kulkuaukon sijainti on sellainen, että se toivottavasti estää koirien vierailut. Meillä kun koirat kuvittelevat olevansa karkkikaupassa aina, kun pääsy kissan hiekkalaatikolle mahdollistuu. Koirien karkkikauppavierailut voivat tuottaa niille mahanpuruja ja sitä paitsi käydessään hiekkalaatikolla lounastamassa myös koirat levittelevät hiekkaa ympäriinsä. Nyt se toivottavasti loppuu.

Puhelinpöytä oli vuosien saatossa tummunut. Varaston perukoilta löytyi valkoinen saunavaha. Sitä levitettiin lipaston pintaan vaaleamman värin saavuttamiseksi. Uusi, vaaleampi look sopi puhelinpöydälle hyvin.

Kissat ottivat uuden hiekkalaatikon paikan vastaan ilman suuria tunnekuohuja. Kumpikin kävi tarkastamassa työn jäljen eikä reklamaatioita tullut. Tosin puhelinpöytä-wc:n toimivuus tulee testattua oikeasti vasta, kun näkee miten se toimii käytännössä. Mutta joka tapauksessa yhdistämällä vanha, kulunut ja tummunut puhelinpöytä ja muovinen, ruma kissanhiekkalaatiokko, lopputulos on varsin mukavan näköinen, eikös? :)



Sirius Musta tarkasti uuden hiekkalaatikon kelvollisuutta


torstai 14. kesäkuuta 2012

Onneksi olkoon, Elvis!

Meidän welsh corgi pembroke - rotuinen koiramme Elvis täyttää tänään neljä vuotta. Se muutti meille elokuussa 2008 pikkuisena pentuna corgikasvattajan luota. Sen sukulaiset ovat menestyneet näyttelyissä mukavasti, yksi sisaruksista on FI MVA, eli Suomen muotovalio. Elviksenkin kanssa on käyty näyttelyissä muutamaan kertaa silloin, kun se oli vielä juniori. Se arvioitiin kahdesti erittäin hyväksi ja kerran erinomaiseksi hauveliksi. Mutta näyttelyissä käyminen ei tainnut oikein olla meidän heiniämme, ei sen enempää Elviksen kuin ihmistenkään juttu. Niinpä näyttelyissä käyminen on jäänyt..

Welsh corgihan on paimenkoira, johon myös Englannin kuningatar on mieltynyt. Corgi on matalajalkainen, mutta muuten iso koira, sanoi eläinlääkäri meille joskus. Corgi on vikkelä liikkeissään ja ehtii näykkästä lehmää akillesjänteestä ja häipyä paikalta ennen kuin lehmä huitaisee sarvillaan.

Meidän Elviksellä on siis rotunsa peruina paimennusvietti. Yhtenä kesänä meillä oli kesäankkoja, jotka karkailivat aitauksestaan ja tulivat uimaan pihalla olevaan suihkulähteeseen. Elvis paimensi niitä pitkin pihamaata vasemmalle, eteen, oikealle ja niin edelleen. Se oli veikeää katsottavaa.

Elvis on tosi kiltti koira. Koirakaveriinsa Jojoon verrattuna se haluaa paljon enemmän miellyttää ihmisiä. Se kerjää aina rapsutuksia ja huomiota. Elvis tykkää jahdata kissoja sisällä ja painia niiden kanssa. Myös kissat ovat välillä innoissaan leikkitappelusta. Elvis on myös taitava kuljettamaan erilaisia kippoja. Kun meillä tyhjenee jogurttipurkki tai vastaava, se saatetaan antaa koirille puhtaaksi nuoltavaksi. Salamannopeasti Elvis nappaa purkin suuhunsa Jojon nenän edestä ja kipittää pöydän alle herkuttelemaan saaliillaan.

Tänään meillä leivotaan kakkua. Se on valitettavasti kuitenkin suklaakakkua ja suklaahan on koirille myrkkyä. Niinpä Elvis itse saa kunnian vain katsoa kun muut popsivat kakkua. Se voi ehkä saada siannahkaluun lohdutukseksi.

Synttärisankari poseerasi hetki sitten kameralle.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Uuteen kotiin

Meidän vanha maatiaiskukkomme Vohveli on asuttanut viiden kanansa kanssa niin sanottua vuokrayksiötä. Yksiö on ollut "vuokralla" viime viikot, sillä kanat ja kukko ovat odottaneet muuttoa uuteen kotiin. Toisaalla taas on viime viikot rakennettu kiihkeästi kanalaa, jotta Vohveli rouvineen voi muuttaa.



Maatiaiskukko Vohveli

Vohveli-kukko on rodultaan suomalainen maatiaiskana, alhon kannan ja horniolaisen kannan risteytys. Se on asunut meillä aivan nuorukaisesta asti ja pitänyt kanoista oikein hyvää huolta. Vohveli täyttää tämän viikon lauantaina kuusi vuotta. Kutsua kekkereihin ei ole tullut, joten oletettavasti herra juhlii ihan perhepiirissä. ;)

Nyt kun Vohveli muutti uuteen kotiin, meillä ei enää kuulla kukon kieuntaa, ei ainakaan ihan vähään aikaan. Nimittäin plymouth rock - rotuinen kukkomme, eli Rokkikukko, ei ole vielä edes aloittanut kieunnan harjoittelemista. Ja harjoittelun aloittamisen jälkeenkin menee vielä pitkä tovi, ennen kuin kieunta todella kuulostaa kukolta. Toisaalta, meillä kesän aikana vierailevat kaupunkilaiset varmasti kiittävät. Joku kun on joskus valittanut, että kukko häiritsee yöunia. Se kun saattaa aloittaa aamun toivotukset jo aikaisin aamuyöllä.

Ennen kanojen muuttoa kaikki kanat ja kukot, niin vuokralaiset kuin omatkin, saivat vielä käsittelyn ivermektiinillä ja mäntysuopa-vesi-lääkeliuoksella, jotta mahdollinen kalkkijalka-punkki saisi lopullisesti lähtöpassit. Edellisen kerran ivermektiinikäsittely annettiin kanoille pari viikkoa sitten; pari tippaa jokaisen kanan ja kukon niskan iholle. Pikkuiset tiput, ne, joista kasvaa valtavia jättikochineja, eivät saaneet käsittelyä pienen kokonsa vuoksi. Mutta tänään myös niiden jalat dipattiin lääkeliuokseen.

Samalla tuli erittäin selväksi, että brahmakana Muffinssi on todellakin ottanut adoptiolapset omikseen. Nappasin Hertta-tipun käsittelyyn Muffinssin alta. Se meni hyvin. Bertta-tipu sen sijaan pyrki karkuun. Sain sen kuitenkin kiinni ja Bertta huusi hädissään. Siitä Muffinssi ei pitänyt. Se pörhisti kaikki höyhenensä ja hyökkäsi kimppuuni. Se nokkaisi kengän viereen jalkaani niin, että ihoon jäi punainen jälki, joka näkyy yhä. Huh. Muffinssi ei ole ikinä ennen hyökännyt ihmisen kimppuun, mutta niin kai se äitiys sitten vaan pehmentää pään, kun huoli lapsista on suuri. No, Muffinssi sai lapsensa ihan vahingoittumattomana takaisin kyllä. Sinne kolmikko jäi lattialle kököttämään; Muffinssi päälimmäisenä ja kaksi tenavaa siipien alta kurkkien.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Esittelyssä: Jojo

Jojo on tullut ensimmäisenä eläimenä tähän talouteen. Sillä on ikää 11 ja puoli vuotta. Se on sekarotuinen koiraneito, jonka äiti oli cockerspanieli ja isä sekarotuinen. Jojo muistuttaa olemukseltaan ja ilmeeltään paljolti cockeria, vaikka moni väittää muuta. Harjaantunut silmä löytää kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä, paljon enemmän  kuin lapukan kanssa, vaikka monet epäilevätkin Jojolla olevan labradorinnoutajan verta. Itse en ole samaa mieltä.

Jojo tuli meille neljän kuukauden vanhana eläinsuojeluyhdistykseltä ja parempaa koiraa saa hakea. (Eikä löydä silti.) Jojo on kiltti, eikä se hauku juuri lainkaan. Sillä on kovasti omia projekteja pihamaalla ja erittäin valikoiva kuulo silloin, kun joku projekti on pahasti kesken. Oikeasti sen kuulossa ei ole mitään vikaa, vaikka ikää alkaakin jo olla.

Jojo on ollut koko ikänsä tosi terve koira. Nyt vanhemmiten sille on tullut krooninen bronkiitti, eli pitkittynyt keuhkoputkentulehdus. Se ilmenee Jojolla yskänä ja yskä pysyy kurissa 5mg - 10mg kortisonipillerin palasella päivässä. Lääkärikirja Duodecim kertoo kroonisen bronkiitin johtuvan yleensä tupakan poltosta. Tietääkseni siitä ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole kyse, tai sitten Jojo on todella taitavasti salannut kessuttelunsa kaikki nämä vuodet.

Jojo viettää tällä hetkellä varsin onnellista ja täyttä koiran elämää. Se on harmaantunut ja rauhoittunut teinivuosista. Vanhuksena sitä ei kuitenkaan missään nimessä voi pitää, se on erittäin sporttinen tyttö ja esimerkiksi pesee mennen tullen metsälenkillä nelivuotiaan corgikaverinsa Elviksen. Elvis raahautuu omistajansa perässä metsässä, vaatii, että se nostetaan jokaisen ojan yli ja odottaa, että lenkki olisi jo pian ohi. Jojo sen sijaan juoksee haistelemassa peuran jälkiä, ajaa välillä pellon reunasta linnut lentoon, katoaa jäljettömiin kymmeneksi minuutiksi, tulee kutsuhuutojen jälkeen näyttäytymään ja syöksyy sen jälkeen tiheän ryteikön läpi jatkamaan omia polkujaan.

Tänään pihalla Jojo suostui (vastentahtoisesti) pysähtymään hetkeksi  ja poseeraamaan kameralle.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Naksahduksia


Olen havainnut, että kun kerron uusille tuttavuuksille eläinharrastuksestani, se herättää aina varauksetonta hämmästystä. Suinkaan aina tuo hämmästys ei ole positiivista. Silmien muljauttelu, järkyttyneet ilmeet ja asian järjellisyyttä väheksyvät kysymykset eivät jää huomaamatta, vaikka ihmiset pääsääntöisesti pyrkivätkin käyttäytymään korrektisti.

Niin sanotut normaalit ihmiset pitävät meitä eläimellisiä ihmisiä naksahtaneina. Eivätkä he ihan väärässä toki olekaan. Joskus eläinten hyvinvointi saa järjellä ajateltuna suunnattomat mittasuhteet. Olen valvonut useita öitä sairaan eläimen vuoksi, olen istunut tunteja sairaan sian karsinassa kakan ja pahnojen keskellä, olen soittanut myrkytystietokeskukseen kutun vuoksi, joka söi punakärpässienen lakin, olen soittanut töihin ja kertonut tulevani vasta muutaman tunnin päästä kun kuttu poikii, olen perunut viikonloppumenon kipeän possun vuoksi ja niin edelleen.

Viimeisen viikon olen ollut huolesta huonovointinen kesäpossu Herkkupepun vuoksi. Se kun loukkasi itsensä rokotustilanteessa. Se raapi ihonsa lautaseinään ja sen seurauksena alkoi liikkua huonosti, etupää notkahteli. Possua tarkkailtiin, se sai Asperiinia ja eläinlääkäri pyysi ilmoittelemaan possun voinnista ja soitteli itsekin. Eläinlääkäri hämmästeli oireita. Hän sanoi, että saattaa olla, että kyseessä on neurologinen juttu, jonka äkillinen stressi on laukaissut. Samanlaisia kauhukuvia olin itsekin viritellyt opiskeltuani possujen sairauksista englanninkielisiltä nettisivuilta. Lueskelin, että kroppaan päässyt pöpö voisi olla tämän aiheuttaja, stressi laukaisija, neurologiset ongelmat seurauksia ja tila pysyvä.

Herkkupepun saparohan on jossain kohtaa sikalassa asuessa ilmeisesti vaurioitunut, se kun ei mene kippuraan. Mietin, että ehkä paha pöpö on päässyt siitä elimistöön. Sitten kun me olemme possuraukkaa kiusanneet rokotuksella, se on kärsinyt äkillisestä stressistä ja neurologiset ongelmat ovat putkahtaneet esiin. Siinä kohtaa itseyytöksiltäkään ei vältytty. Olisi pitänyt pystyä hoitamaan homma pienemmällä stressillä jne. Nyt pitäisi totutella ajatukseen vammaisesta siasta, sillä eläinlääkärin mukaan niin kauan kun possu syö voidaan jatkaa elämää entiseen tapaan.

Tai sitten tilanne voi muuttua. Juuri kun omistaja on menettämässä oman mielenterveytensä, possu alkaakin voida paremmin. Parin päivän ajan Herkkupeppu on vaikuttanut normaalilta. Ihoraapaleet ovat pitkälti parantuneet, possu syö hyvin ja voi hyvin. Etupää ei notkahtele. Mitä ihmettä? Mihin katosivat neurologiset ongelmat? Olisko possu sitten kuitenkin vain reagoinut kipuun? Eläinlääkäri epäili, että ehkä kyseessä voisi olla revähdys, joka on nyttemmin parantunut.

Niin tai näin, nyt possun omistajan niskasta on pudonnut ainakin tuhannen kilon paino ja varovainen positiivisuus nostaa päätään. Ehkä possu parani kokonaan ja huoli oli turhaa? Aika näyttää.

Ja kanatkin ovat tuplanneet munantuotantonsa. Nyt tulee kaksi munaa päivässä. Lisäksi upeaa on se, että toinen tehotytöistä Hansu ja Pirre on oppinut lentämään yläorrelle (noin puolentoista metrin korkeuteen) ja istuu siellä tyytyväisenä. Se on melkoinen saavutus typykältä, joka on aiemmin viettänyt häkkikanalan elämää. (Tosin vuoden 2012 alusta virikehäkin häkkikanalaelämää, sillä aiemmat häkkikanalat kiellettiin.)

Eli naksahtelua kuuluu taas. Tällä kertaa farmarin korvien välissä naksahtelu kertoo siitä, että huoli on siirtynyt taka-alalle ja eläimille kuuluu hyvää.

Ja kyllä niiltä niin sanotuilta normaaleilta ihmisiltä saa välillä ihailuakin osakseen. Monet arvostavat sitä, että maito, munat ja possunliha tuotetaan omalla tilalla.

Niks, naks.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Esittelyssä: Vicky

Meidän ruotsalainen prinsessamme Wild Vicky on viisivuotias minisika emakko. Maahantoimme sen Ruotsista Suomeen vuonna 2007 pitkällisen paperisodan, monenlaisten toimenpiteiden ja melkoisen rahanmenon jälkeen.

Vicky on yhden ihmisen possu, minun possuni. Se suhtautuu vieraisiin epäilevästi, saattaa uhitellakin. Jos Vicky yrittää uhitella minulle, teen, kuten muidenkin eläinten kanssa; näytän, kuka on pomo. Ehkä osittain siitä syystä tulemme hyvin juttuun. :)

Vicky osaa pyynnöstä tehdä ympyrän ja soittaa vauvan lelulla. Palkinnoksi vaivannäöstään se saa rusinoita.




Vicky esiintyy myös Kummeli Alivuokralainen - elokuvassa. Se istuu Oiva Lohtanderin sylissä kahdessa elokuvan kohtauksessa.




Suuren elokuvauransa jälkeen Vicky esiintyi vielä Trendi - lehden joulunumerossa 2007. Se poseerasi reseptiosiossa, jossa esiteltiin vegaanien jouluruokia. Lehden kannessa juttu oli otsikoitu: "Vicky-possun vegaani joulu".

Julkkisuransa jälkeen Vicky on viettänyt rauhallista maalaiselämää. Se asuu omassa karsinassaan vuohilassa ja sillä on iso kesätarha, jossa sillä on oma kesämökki. Vicky juoksentelee myös vapaana pihamaalla ja poikkeaa välillä sisällä.

Koska sika on laumaeläin ja kaipaa lajitoverin seuraa, Vickylle hankittiin kaveriksi mikropossu Daniel. Vielä kaksikko ei ole muuttanut yhteen, sillä Vicky ei ole lainkaan samaa mieltä siitä, että sen elämänlaatu paranee lajitoverista. Myöskään tämän vuoden kesäpossut eivät Vickyä ole kiinnostaneet.

Vicky on varsin viehättävä neito ja jos joku on eri mieltä, on ehdottomasti väärässä.


Vicky ulkoilemassa eilen päivällä

torstai 31. toukokuuta 2012

Munaton kanala

On paperittomia toimistoja ja sokerittomia makeisia. Meilläpä on munaton kanala.

Meillä on tällä hetkellä kanoja kahdessa paikassa; kanalassa ja sen viereisessä karsinassa. Kanalan viereinen karsina on ns. vuokrayksiö. Sen kanat eivät ole meidän, vaan muuttavat uuteen kotiinsa kesän kuluessa. Vuokrayksiöön on siirtynyt meidän Vohveli-kukko, joka lähtee kanojen kanssa. Lisäksi yksiötä asuttaa kaksi isoa ja kaunista orpington-rouvaa ja kolme hy-line valkoista tehotyttöä, eli Papu, Pipa ja Poppana. Yksiö on ollut nyt vuokralla muutaman päivän. Samoin muutaman päivän ajan myös meidän kanalassa on ollut kertarysäyksellä toteutettu uusi kokoonpano.

Rokkikukko ulkoilee

Meidän oman kanalan puolelle hankin uuden kukon, tai oikeastaan ihan kukkopojan vielä. Se on plymouth rock - rotuinen kukko, nimetty meillä nimellä Rokkikukko. Samassa paikassa Rokkikukon kanssa oli myös upeiden jättikochinien tipuja, joita "tarttui" mukaani kaksi. Tiput olivat vielä sen verran nuoria, että niiden sukupuolista ei ollut varmuutta, mutta kanatipuja toivoimme. Tiput saivat nimet Hertta ja Bertta, vaikka olenkin alkanut epäillä, että Hertasta kasvaa Herttakunkku. Se kun näyttää sitten kuitenkin vähän kukkomaiselta.

Kun Hertta ja Bertta tulivat, ajattelin, että niiden olisi hyvä päästä vielä äidin helmoihin. Äiti hoivaisi ja suojelisi. Orpingtonit kun ovat hyviä hautomaan ja nämä meidän tytöt (Martta ja Lyyli) ovat jo hautoneetkin, niin tarjosin tipuja niille. Ei kelvannut. Tipuille osoitettiin heti, että nämä eivät ole tervetulleita. Meidän brahmakana Muffinssi hautoi parasta aikaa. Sen alla on kolme munaa, joita se oli hautonut viikon verran. Tarjosin tipuja seuraavaksi sille. Se kohotteli kulmiaan, (tai varmaan olisi kohotellut, jos kanat niin tekisivät,) että "Mitäs hel***in porukkaa tuo on?" Sitten se tajusi: "Nehän ovat minun kauan kadoksissa olleet rakkaat lapseni!" Muffinssi adoptoi tenavat siipiensä suojaan, munien rinnalle. Hyvä juttu. :)



Bertta-tipu on juuri kylpenyt puruissa äidin opastuksella

Kun sinne naapurin vuokrayksiöön tulivat ne tehotytöt, niin samalla meillekin tuli kaksi hy-line valkoista kanaa, Hansu ja Pirre. Valkoiset hy-linethän on jalostettu tuottamaan paljon munia. On todennäköistä, että kaupasta ostetut munat ovat hy-line - kanojen aikaansaannoksia. Meillä ollessaan Hansu ja Pirre eivät vielä ole munineet.

Lisäksi meillä on kaksi suomalaista maatiaiskanaa, piikkiöläistä kantaa edustavat Donitsi ja Pumpernikkeli. Niillä on ikää pian viisi vuotta, eivätkä ne ole sulkasadon jälkeen munineet. Meidän vanhin kana on kääpiöristeytys Pulla, jolla on ikää ainakin seitsemän vuotta. Se munii ehkä pari munaa kuukaudessa. Hy-line brown Hintrika ja risteys Keltainen Kana ovat siinä päälle kolmivuotiaita. Ne munivat suunnilleen vuoropäivinä. Kanojen ikä voinee vaikuttaa munantuotannon vähenemiseen.

Meillä on siis kymmenen aikuista kanaa. Munittavien munien määrän pitäisi myös olla lähempänä kymmentä päivässä, sillä eletään vuoden valoisinta aikaa, jolloin kanojen munantuotanto on huipussaan.

Meillä munitaan yksi muna päivässä.

Tämä on johtanut siihen, että jouduin tekemään jotain, mitä en ole tehnyt lähes kuuteen vuoteen. Ostin eilen kaupasta munia. Toivoin, että kukaan tuttu ei näe kun menen munakennon kanssa hyllyjen välissä. Tuntui nololta ostaa munia, kun omia kanoja on kotona paljon. Pidän itselleni peukkuja, että en kovin montaa kertaa joudu toistamaan tuota juttua, vaan munantuotanto elpyy hyvin pian.

Ja eihän sitten kerrota kenellekään siitä nolosta kauppaepisodista, eihän?