Tarinaa kerrakseen

Tänä vuonna aurinkoinen kesä taisi alkaa vasta heinäkuun lopussa, ja siksi Farmarilla onkin riittänyt kiirettä talossa tehtävän ulkoremontin merkeissä. Paljon pieniä asioita on kuitenkin ehtinyt jo karvaisten ja sulkapeitteisten ystäviemme elämässä tapahtua.

Vuohet ovat ulkoilleet tarhassaan pitkin kesää, vaikka säät eivät aina ole suosineet. Niillä on onneksi tarhassaan mökki, jonne voi mennä sadetta pitämään. Aikaisempina vuosina vuohet ovat kesäaikaan olleet myös yöt ulkona, mutta jatkuvasti tätäkin kolkkaa lähemmäs tulevat susihavainnot ovat saaneet sulkemaan sarvipäät yöksi sisätiloihin.

Pari viikkoa sitten olin aamuvarhaisella pihalla ja meinasin lentää persauksilleni hämmästyksestä: Meillä kiekui kukko! Sitten Vohvelin lähdön ei meillä ole koko kesänä kuulunut muuta kuin kanojen kotkotusta. Mutta totta se oli. Rokkikukko oli aloittanut kiekumisen.

Usein, kun nuori kukko alkaa harjoittelemaan kiekumista, ensimmäiset kerrat kuulostavat aika säälittäviltä. Aluksi kieunta on vain epämääräistä rääkymistä, kuin auton torvea kidutettaisiin. Kiekumista pitää nimittäin treenata jonkin aikaa, ennen kuin se sujuu. Minä ehdin jo epäillä, että onko Rokkikukko kukko ollenkaan, kun se ei edes yritä kiekua. Mutta sitten tuona heinäkuun viimeisenä maanantaiaamuna Rokkikukko kajauttaakin ilmoille heti kerralla täydellisen: ”Kukkokiekuu!!” ja häkellyttää Farmarin täydellisesti.

Brahmakana Muffinssi päätti viime viikolla, että sen lapset ovat kasvaneet isoiksi. Se suoritti adoptioäidin tehtävät loistavin arvosanoin, jätti lapset keskenään ja nauttii nyt vapaan kanan elämää kaikessa rauhassa. Sen adoptoimat lapsukaiset, jättikochinit Bertta ja Hertta, ovat kasvaneet valtavasti. Ne ovat jo aikuisten maatiaiskanojen korkuisia, etteivät ne sikäli enää äidin helmoja kaipaakaan.

Kanoja ulkoilemassa heinäkuun puolivälin tienoilla. Brahmakana Muffinssi paimentaa adoptiolapsiaan Herttaa (vasemmalla) ja Berttaa. Taustalla patsastelevat suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläistä kantaa edustava Donitsi ja kääpiöristeytys Pulla (taaimaaisena vasemmalla).

Kesä taitaa todellakin tänä vuonna olla parhaimmillaan vasta tässä elokuulla. Se näkyy myös munantuotannossa. Nyt putkahtelee jo neljäkin munaa päivässä, kun muutama kuukausi sitten munia tuli peräti yksi per päivä. Munantuotannon ja valon määrän pitäisi kulkea käsi kädessä, mutta meillä munimista saattoi rajoittaa kanalan suuret muutokset: Kanalaa laajennettiin, vuosikausia kanojen paimenena ollut kukko, Vohveli, muutti pois ja uutta kotkottavaa porukkaa muutti sisään vaikka kuinka paljon. Kyllähän sitä nyt vähemmästäkin järkyttyy ja lopettaa munimisen. Nyt on ehkä sopeuduttu jo uusiin kuvioihin ja muninta voi jatkua. Sitä ainakin kananmunasta kovasti tykkäävä Farmari toivoo.

Belgianjättikani Pikku-Jussi on ulkoillut kesän kettuhäkissä, jossa sillä on oma mökki. Häkkiä on siirretty aina säännöllisesti, jotta tarjolla olisi herkullista ruohoa pupujussin tarpeisiin. Jossain kohtaa heinäkuuta virittelin kuitenkin häkkiin ”jatkopalan”. Meillä oli käyttämättömiä lehtikompostin palasia. Siis sellaisia muovitetusta verkosta tehtyjä palasia, joista saa koottua neliön, ja siihen voi tuoda haravoidut lehdet kompostoitumaan. Yhdistelin palaset kettuhäkin ympärille ja Pikku-Jussi sai isomman ulkoilutilan. Se suljetaan kettuhäkkiin yöksi, sillä kompostikehikko ei ole mikään pupun tai pedon pitävä. Pikku-Jussi onkin välillä karkaillut aitauksestaan, mutta sen vitivalkoinen väri paljastaa karkulaisen ja se on helppo saada kiinni.

Minipossut Vicky ja Daniel tulevat hyvin toimeen yhdessä. Ne ulkoilevat aurinkoisina päivinä suuressa ulkotarhassaan ja illalla kyhnyttävät kylki kyljessä karsinassaan. Daniel on kasvanut paljon siitä, kun se meille muutti. Yhä edelleen se kuitenkin näyttää aika mikroskooppiselta tyttöystävänsä rinnalla. Vicky sen sijaan on muiden ihmisten arvion mukaan leppynyt kipakasta luonteestaan saatuaan lajitoverin. Hyvä juttu.

Kesäpossut Simasuu ja Herkkupeppu kasvavat hyvää vauhtia. Simasuu toipui nopeasti hengitystieinfektiostaan antibiooteilla, eikä kuuri tainnut pahemmin tahtia haitata. Ruoka maistuu ja sikamainen meininki jatkuu. Possujen ruokkiminen alkaa jo käydä työstä, sillä enää ei riitäkään kaksi vadillista sapuskaa, vaan kerralla ruokaa pitää tarjota (kolme tai) neljä vatia.

Koirat voivat myös hyvin. Elvis tykkää pihalla pysytellä lähellä ovea. Se loikoilee nurmikolla ja on ihmisten seurassa. Se hakee mielellään sille heitettävää lelua ja kesällä huomasin, miten vahvasti se on leimaantunut siihen yhteen leluun. Pihalla ollut nakkiköysi nimittäin meni lopullisesti rikki. Sitä olin aiemmin heitellyt Elvikselle. Ostin uuden köysilelun, joka oli erilainen. Aluksi sain heitellä sitä ihan yksinäni, sillä Elvis ei tajunnut, että samaa leikkiä voi leikkiä myös toisella lelulla.

Jojo ei hakuleikeistä enää vanhoilla päivillään perusta. Se painelee sika-aitaukselle katsomaan, olisiko sikojen ruokaa tipahtanut aitauksen ulkopuolelle. Käsittääkseni jauhot ja punajuuret ja sen sellaiset eivät ole koiran ruokaympyrään kovin laajalti kuuluvia asioita, mutta Jojo ei siitä piittaa. Pissallekaan ei meinaa ehtiä, kun täytyy katsoa jäikö johonkin vielä jauhomuru. Ja sitten neitiä saa huutaa kurkku suorana takaisin. Tämä ovela typykkä nimittäin ajattelee, että niin kauan, kun sitä ei nähdä, se saa teeskennellä, että se ei kuule huutoa. Se tulee vasta, kun huomaa, että omistaja on nähnyt sen.

Kissoista ajattelinkin kirjoittaa ihan oman osion lähitulevaisuudessa. Kunhan kerkiän… J