perjantai 30. marraskuuta 2012

Kuu kinkusta jouluun

Tämän vuoden kesäpossut kasvoivat komeasti. Herkkupeppu ja Simasuu nautiskelivat erinomaisia ruokia koko kesän. Niistä tulikin suurimmat possut, mitä meillä kolmivuotisen kesäpossuhistorian saatossa on ollut. Ja ne olivat myös äärimmäiset söpöjä ja ihania possuja, jos en ole jo maininnut. ;)

Myös niiden liha on herkullista. Meillä on syöty possupihvejä ja uunipossua. Jokunen possunjauheliharuokakin on tullut jo popsittua, sillä jauhoin lihoista 30 kiloa jauhelihaa. Tuo possunliha on niin hyvää, ettei sitä tarvitse paljoa edes maustaa. Se on itsessään tosi maukasta. Tavallisten possuruokien lisäksi pitäisi yksi operaatio pyöräyttää käyntiin ja astua askeleen lähemmäksi vuotuista kuusijuhlaa. Nimittäin pian pitäisi ottaa kinkku sulamaan, jotta se ehditään suolata ennen joulua.

Kinkku sulaa kellarissa muutamasta päivästä lähemmäs viikkoon. Se tarvitsee pitkän sulamisajan, sillä se on tänä vuonna melkoinen köntti, peräti kolmetoista kiloa. Ja tässä välissä meidän täytyy kiltisti kipittää kauppaan ostamaan isompaa saavia. Luulen, että meillä ei ole riittävän suurta astiaa tämän vuoden kinkulle. Vaikka ei ne kinkut aikaisemmistakaan kesäpossuista ihan mikroskooppisia ole olleet.

Kun kinkku on sulanut, itsenäisyyspäivän tienoilla, keitetään suolavettä. Sitä tarvitaankin jonkin verran, sillä koko kinkku täytyy saada veden alle. Kymmeneen vesilitraan kaadetaan joukkoon kilo suolaa (tai vähän reilummin). Sitten keitellään, kunnes suola liukenee. Näin saadaan 10 prosenttista (tai vähän vahvempaa) suolaliuosta. Se on hyvä. Kinkun peittämiseen suolaliuoksella tarvitaan useampia kymmeniä litroja vettä ja useampia kiloja suolaa. Liuos täytyy jäähdyttää. Kinkku laitetaan isoon astiaan ja suolaliuos kaadeaan sen päälle.

Olette ehkä kuulleet järvestä nimeltä Kuollutmeri. Siellä suolapitoisuus on keskimäärin 25 prosenttia, eli huomattavasti korkeampi, kuin kinkun suolaliuos. Ja, kuten tiedämme, tuossa järvessä ei voi sukeltaa, sillä suolavesi kelluttaa. Ja vaikkei kinkun suolaliuos olekaan yhtä tujua, sama tapahtuu kinkulle; se alkaa kellua. Siksipä se saa päällensä painon. Se ei saa nousta pintaan, ettei liha pilaannu.

Kinkku ja suolavesi kiikutetaan paikkaan, jossa lämpötila on nollan tienoilla. Siellä possun pylly saa uiskennella pari, kolme viikkoa. Kinkkua pitää tarkkailla, ettei se nouse pintaan ja että kaikki sujuu suunnitellusti. Vettä voi vaihtaa välillä.

Paria päivää ennen paistamista suolavesi kipataan pois ja laitetaan kinkku vuorokaudeksi pelkkään kylmään veteen. Näin liika suola poistuu pinnasta. Sen jälkeen kinkku nostetaan kuivumaan. Ja seuraavana päivänä possu menee uuniin. Sitten se kuorrutetaan ja syödään.

Ja se on tosi hyvää. Uskokaa pois!

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kynsiä, hampaita ja saippuavaahtoa

Meillä oli viime viikonloppuna vieraita. Rapsuteltiin vuohia ja siliteltiin kesympiä kanoja muiden ohjelmanumeroiden lomassa. Sitten yksi vieraista lausui painavan arvionsa Sirius Mustasta. Hänen mielestään Sirius Mustan turkki näytti vähän rasvaiselta. Hän arveli, ettei kissaa varmaan ole vähään aikaan pesty.

Lamppu syttyi. Kissa + pesu = eipä ole tullut mieleenkään. Vieraani rohkaisi, että kyllä heillä pestään maatiaiskissat samoin kuin koirat, eli muutaman kerran vuodessa.

No mikäpäs siinä sitten. Vähän aikaa sitten kaadoin ämpäriin shampoota ja päälle haaleaa vettä ja sain shampoon vaahtoamaan. Ämpärin sijoitin kylpyhuoneeseen. Sitten hain pyyhkeen ja ensimmäisen onnekkaan, eli Sirius Mustan.

Kissan valinta oli kyllä selkeää taktikointia. Otin ensimmäisenä kissoista kiltimmän. Sen, jonka tiesin, ettei raatele minua verille ja pure täyteen reikiä. Mietin, että jälkimmäinen kissa, Dobby, pitäisi ehkä pestä koko käsivarren mittaiset hypervahvat hanskat kädessä, jotta hampaat ja kynnet eivät tee minusta selvää.

Mutta kaikki sujuikin paremmin kuin odotin. Sirius Musta yritti karkuun, kun valelin sen päälle saippuavettä ja pesin sitä. Kun huuhtelin kissaa, se maukui surkeasti apua. Lopulta kääräisin pojan pyyhkeeseen ja ajattelin, että se varmaan vihaa minua lopun elämänsä.

Samat kuviot toistettiin Dobbyn kanssa. Se pisti hanttiin yllättävän vähän. Pesu, huuhtelu ja kuivaus sujui ilman ongelmia.

Nyt kaksikko istuu keittiön pöydällä. Ne nuolevat toistensa turkkeja ja yrittävät toipua nöyryytyksestä. Minulla itselläni on tätä kirjoittaessani vain pari vaivaista naarmua kädessä ja litimärät vaatteet päällä. Nyt lopetan kirjoittamisen, sillä on seuraavan operaation aika. Elvis ja Jojo eivät vielä tiedä, että tänään myös koirat "pääsevät" pesulle...

maanantai 19. marraskuuta 2012

EU:n eläinsuojelutarkastus

Muistellaanpa vähän menneitä, kun pimeän aikaan ei meidän tilalla niin paljoa tapahdu kuin kesällä. Eläimet ulkoilevat vähemmän ja muutenkin eletään rauhallisempaa "talvihorrosta".

Viime talvena meitä suosi arpaonni. Läänineläinlääkäri, jota en tuntenut aikaisemmin, soitti. Hän kertoi, että olimme voittaneet arvonnassa, niin sanotusti. ;)

Euroopan Unioni määrää, että sen jäsenmaissa pitää suorittaa otantaan perustuvia eläinsuojelutarkastuksia tuotantoeläimien kohdalla. Tarkastettavia tiloja ovat mm. siipikarjatilat, joissa on munivia kanoja, sikatilat ja vuohitilat. Tarkastuksilla varmistetaan, ettei eläimiä kohdella kaltoin, vaan niiden pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset täyttyvät. Ja se on minusta ehdottomasti hyvä juttu.

No meidän kohdallemme osui siis tämä otantaan perustuva arpaonni. Tarkastus olisi voitu tehdä kanoille tai sioille, sillä kumpiakin meillä on. (Okei, munivia kanoja pitäisi kait olla useampi sata, jotta meidät valittaisiin tarkastuskohteeksi.) Mutta arpaonni oli osunut kohdallemme vuohitilan osalta. Olimme päässeet niiden kahden prosentin joukkoon, jotka suomalaisista vuohi- ja lammastiloista tarkastettiin.

Eläinlääkäri kertoi, että vaikka kyseessä on otanta, niin sellaisia tiloja tarkastetaan useammin, joissa on ollut aikaisemmin jotakin huomautettavaa eläinten oloissa. Hän kuitenkin kertoi, että oli kuullut (vai selvittänyt?), että meidän tilallamme eläinten asiat ovat hyvin. (Niinkun tietysti pitää ollakin.)

Eläinlääkäri saapui meille Tapani-myrskyn jälkimainingeissa muistaakseni joulukuun 27. päivä viime vuonna (2011). Kävimme tutkimassa meidän valtavan, kolme vuohta käsittävän vuohitilan oloja. Eläinlääkäri kyseli mm. millainen ilmanvaihtojärjestelmä vuohilassa on, kurkisteli, että onko sorkat asianmukaisesti leikattu, kyseli eläinlääkärikäynneistä, korvamerkeistä, eläinluettelosta ja sen sellaista.

Tämän jälkeen menimme sisälle täyttämään kuusi sivua pitkän kyselylomakkeen. Siinä selviteltiin monenmoista vuohiin liittyvää. Lomakkeessa oli väittämiä, joihin eläinlääkäri rastitti, että oliko asia kunnossa vai ei tai sitten kohdan "ei koske tilaa".

Lomakkeessa oli hassuja, tai ehkä ennemminkin karmeita, kohtia. Yksi väittämä / kysymys kuului: "Vuohia ei tehdä liikkumattomaksi sähkön avulla." En edes tiedä miten moinen tapahtuu, mutta ei ole koskaan edes tullut mieleen, että tuollainen voisi olla mahdollista. Kuulostaa kamalalta.

Kesken lomakkeen täyttämisen Tapani-myrsky muistutti, että sen mahti ylettyi meillekin. Sähköt menivät. Loppu lomake täytettiin taskulampun valossa.

Evira kertoo, että vuonna 2011 Suomessa tarkastettiin 12 vuohitilaa. Meidän tilamme oli yksi niistä. Evira myös kertoo, että vuohitilojen osalta tilanne oli viime vuonna hyvä. Yhdeltäkään tarkastetulta tilalta ei löytynyt huomautettavaa. Se on hienoa. :)

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Kuulon alenemaa

Jojo on aina ollut hyvin itsenäinen ja aikaansaava tyyppi. Pentukoirana se pureskeli aivan uudet kengät rikki, eikä silloinen vuokraisäntä vieläkään tiedä, että asunnosta puuttuu yksi jalkalista, jonka Jojo pisteli säleiksi. (Onneksi huomaamattomasta paikasta.) Kotipihalla Jojolla on aina ollut omia jäljestys- ja mutakuopan kaivuuprojekteja. Aktiivisen luonteensa vuoksi sen kanssa on menneinä vuosina harrastettu
(ei vakavissaan, vaan virikkeiden tarjoamiseksi) agilityä  ja metsästyskoiraksikin siitä olisi varmasti ollut.

Jojon kuulo on aina ollut valikoiva. Se tottelee kyllä hyvin, kun se on kontaktissa omistajaansa. Esimerkiksi agilityradalla se seurasi yleensä tarkasti ohjeita. Sen sijaan vapaammin ollessa, kuten metsälenkillä tai pihan kaivuuprojektien keskellä, Jojo kyllä tottelee, mutta vasta hetken kuluttua.

Toki välillä aktiivisuus ja se, että Jojo uskoo tietävänsä, mitä siltä odotetaan, ovat tehneet kontaktitilanteessakin sen, ettei Jojo ole malttanut kuunnella ohjeita. Eräissä epävirallisissa agilitykisoissa Jojo tiesi, että kohta päästään radalle ja se oli siitä innoissaan. Kun lupa lähteä liikkeelle tuli, Jojo ei kuunnellut omistajaa. Sen sijaan neito ampaisi kuin salama liikkeelle, hyppi esteiden yli ja renkaan läpi, juoksi kovaa vauhtia tunnelimaisen putken läpi ja ponkaisi keinulaudalle. Omistaja jäi hölmönä lähtöpaikalle tuijottamaan typykän menoa kaiken muun kansan hihitellessä touhua vierestä.

Mutta, kuten aikaisemmin olen kertonut, neito on rauhoittunut tuosta superaktiivisuudestaan paljon. Eikä se todella vieläkään ole mikään passiivinen tapaus. Ehei, se on reipas likka, joka täyttää joulukuun 18. päivä tänä vuonna 12 vuotta. Ihmisen ikään verrattuna Jojo olisi jo päälle 8kymppinen. Sen fyysinen kunto ei kuitenkaan vastaa tuon ikäistä ihmistä, sillä se juoksee ja touhuaa sen verran paljon.

Todellisesta iästä kertoo kuitenkin se, että Jojon kuulo on alkanut viime aikoina selvästi heiketä. Sitä on ihan turha enää pihalla viheltää, sillä vihellysääni on sen kuulolle liian korkea. Hiljaisesta puheesta se ei välttämättä enää erota omaa nimeään, kun aikaisemmin nimen mainitseminen sai sen valpastumaan, vaikkei puhetta olisi osoitettu sille.

Nyt sen huomion saamiseksi pitää tehdä hieman enemmän töitä. Pitää huutaa kovempaa, tai mennä lähemmäs kutsumaan sitä. Elehtiminenkin auttaa. Koira kun seuraa myös ihmisen non-verbaalista viestintää. Tai sitten pitää vain odottaa, että koska Jojo itse päättää, että on ulkoillut sopivan määrän ja on aika tulla sisälle.

Mutta mitäs pienistä. Jos nyt ei ihan kaikkea kuule, niin eipä tarvitse ainakaan omistajan tylsiin kutsuhuutoihin reagoida senkään vertaa kuin aikaisemmin. Meidän seniorikansalainen on edelleenkin reipas ja elämänmyönteinen. Tällä hetkellä se rouskuttaa keittiössä puruluuta. Ja kun se on saanut omansa syötyä, se tarkastaa, onko Elviksen puruluusta jotakin jäljellä. Mikäli on ja Elviksen keskittymiskyky herpaantuu hetkeksi, päätyy sekin herkku ikäneidon suuhun.