keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Tuoretta lihaa

Meillä on viime viikkoina ollut keittiössä tarjolla jatkuvasti tuoretta lihaa, muttei ehkä ihan sellaista, johon olisin tyytyväinen.


Meillä on siis kaksi kissaa, Mappe 3 vuotta ja Dobby 7 vuotta. Molemmat ovat pallittomia poikia.


Kesäaikaan keittiön tuuletusikkuna on pääsääntöisesti auki kissojen vuoksi. Siinä on yläosassa hyttysverkko ja alaosassa kissanluukku, joka vie kissojen ulkotarhaan. Kissat pääsevät siis halutessaan ulos ja jälleen takaisin sisälle.


Ulkotarha on muutaman neliömetrin kokoinen alue, jonka seinät ja katto on verkotettu. Lisäksi tarhassa on pieni koirankoppi, jonne voi mennä sateelta suojaan. Tarhassa viihtyvät kissojen lisäksi erityisesti nokkoset ja ohdakkeet.


Viime aikoina tarha on tuottanut runsaasti saalista. Yhtenä päivänä sisilisko oli joutunut Dobbyn hampaissa sisälle, ja huonostihan sille kävi...


Kissat ovat pyydystäneet monia siimahäntiä tarhasta, ja tietenkin ne tuodaan sisälle keittiöön. Välillä on tiskialtaassa ollut päätön herkkupala ja toisinaan lattialla puolikas päästäinen. Vaikea sitten sanoa, että moniko näistä kavereista on päätynyt kissojen suuhun kokonaisuudessaan niin, ettei karvaakaan ole jäänyt jäljelle. Joka tapauksessa on tainnut jyrsijöillä olla hyvä talvi ja menestyksekäs poikasvuosi. Ei niistä niin moni olisi muuten päättänyt päiviään meidän kissojen pienessä ulkotarhassa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Marsuille kuuluu hyvää

Tammikuussa meille muutti puolivuotiaat marsuveljekset Maltti ja Valtti. Erityisesti Valtin kanssa ilmeni heti ongelmia: Sen iho kutisi valtavasti. Se oli raapinut selkäänsä haavan ja oli kauttaaltaan hilseen peitossa. Sen turkki oli ohut, vaikka se oli pitkäkarvainen ja pörheäturkkinen. Se oli myös veljeään huomattavasti kevyempi, muttei nälkiintyneen laiha kuitenkaan. Hampaidenkin kanssa oli vähän ongelmaa.


"Moro! Mä oon Maltti."


Marsut joutuivat meillä c-vitamiinikuurille ja saivat myös suun kautta koirien ja kissojen turkkiin ja ihoon positiivisesti vaikuttavaa öljyä. Ne saivat loishäädön ja erityisesti Valttia pesin useaan kertaan eläinlääkäriltä ostetulla shampoolla. Haavaa hoidin suihkutettavalla antiseptisella geelillä. Taisin myös laittaa Valtin niskaan niin ikään koirien ja kissojen iholle tarkoitettua hoitoöljyä. Vaihdoin purut pölisemättömään mörttiröpöön ja huonon heinän meidän oman pellon laadukkaampaan heinään.




Maltti ja Valtti ovat asuneet meillä nyt puoli vuotta. Kummankin hampaat ovat kunnossa ja Valtilla on todella pitkä ja tuuhea karva. Sileäkarvaisen Maltin turkki on myös kiiltävä ja hyvinvoiva. Kumpaakaan ei kutita ja viimeksi kun punnitsin, olivat veljekset lähes saman painoiset. (Marsut pitäisi punnita kerran viikossa, sillä paino on hyvä yleiskunnon mittari. Olen kyllä vähän luistellut tästä käytännöstä, vaikka tiedän, että pitäisi.)

Valtilla on nykyään tuuhea ja tosi pitkä turkki.



Yhtenä päivänä luulin, että marsut ovat sairastuneet. Näin nimittäin, että pissan mukana oli verta! Apua! Ja ennen kuin pahemmin hypin seinille, muistin, että olin antanut marsuille punajuurta. Se vaikuttaa pissan väriin ja tuleepa niiden papanoistakin kauniin liloja punajuuren ansiosta. Eipä siis huolta. Toivottavasti terveet marsun päivät jatkuvat!

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Heinissä hyppimässä

Heinä on saatu onnellisesti kuivatettua seipäillä, sillä sää oli suosiollinen ja aurinko lämmitti. Nyt heinä on jo sisällä, että antaa sataa vaan, jos siltä tuntuu!

Naistenlehdissä kehotetaan peuhaamaan heinissä ja muistellaan kuinka lapsena oli hurjan hauskaa pomppia heinäkasan päällä. Niinpä niin. Ehkä vähän turhan kauniiksi maalattu maalaisromanttinen mielikuva.

Oikeasti kuivat heinät pistelevät ja raapivat ja heinissä hyppiminen on raskasta työtä. Samalla se on kuitenkin myös tärkeää työtä. Nimittäin kun heinät saa tallottua pienempään tilaan, sitä mahtuu enemmän. Ja mitä enemmän heinää on, sen pidemmäksi aikaa se riittää eläimille.

Minä olin kolme tuntia yhtä soittoa pomppimassa jatkuvasti kasvavan heinäkasan päällä. Se oli hikistä hommaa, sillä päivä oli kuuma, työ fyysistä ja pistelevien heinien vuoksi oli pakko olla pitkät hihat ja housunpuntit.

Urakan jälkeen tuntui, että kaikki ihohuokosetkin olivat täynnä heinäpölyä, naama oli kuorittu karkealla merisuolalla ja silmiä kirveli. Enkä viitsi edes kertoa minkäväristä tököttiä tuli, kun niisti nenää.

Maalaisromanttinen idylli saattoi nyt saada pienen särön. Siitä huolimatta meillä on nyt kuusi traktorin peräkärryllistä loistavaa heinää säilössä talveksi. (Ja se on paljon se, nimittäin 7 seipäällistä enemmän kuin viime vuonna.)

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Sikaruusurokote

Kesäkuussa meillä vieraili eläinlääkäri, joka kävi rokottamassa Vickyn ja Danielin sikaruusua vastaan. (Urho ei meillä silloin vielä asunutkaan ja sikaruusurokotteen saa antaa vasta noin kolmen kuukauden vanhalle possulle.)


Sikaruusun aiheuttaa bakteeri, joka elää maaperässä. Tartunnan saanut possu saa korkean kuumeen ja punaisia läiskiä iholleen. Possu voi saada myös niveltulehduksia ja tulehduksen sydänläppään. Sairas eläin voi tartuttaa lajikumppaninsa ja sikaruusu tarttuu kuulemma myös ihmiseen.


Näistä syistä tartunta on parasta ehkäistä ennalta. Kun eläimen yleiskunto on hyvä, se ei sairastu niin helposti. Tietenkin paras tapa suojata sekä eläintä että ihmistä tartunnalta on rokottaa sika.


Meillä possut ovat saaneet sikaruusurokotteen pääasiassa keväisin. Maaperässä elävä bakteeri kun tulee konkreettisesti esiin kesällä, kun possut tonkivat aitauksessaan. (Ja löytävät ties mitä! Tänäkin kesänä olen useampia pieniä muovi- ja rautaesineitä kerännyt aitauksesta pois. Tämä kertoo siitä, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten kierrätys oli sitä, että jätteet haudattiin maahan.)


Sikaruusurokote pitäisi uusia kuuden kuukauden välein. Meillä tosiaan on toisinaan luistettu siitä ja rokotettu possut usein vain kerran vuodessa. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että oli viime talvena törmännyt sikaruusuun myös talvella, eli varminta olisi tuo puolivuosittainen rokotus.


Rokottaminen ei meillä ole mikään ihan pikkujuttu. Vicky-possu on siinä pienoinen ongelma. Se kun on sitä mieltä, että sen nahkaa ei terävällä neulalla tökitä. Tiesin tämän vanhastaan ja pulssini oli miljoona jo eläinlääkärin tullessa. Mutta eihän siinä auttanut muu kuin tarttua härkää sarvista. (Vai sopisiko tähän paremmin esimerkiksi "tarttua sikaa saparosta/kärsästä/sorkasta"?)


Ensimmäisenä houkuttelin Danielin pois karsinasta. Sen jälkeen minä ja eläinlääkäri pujahdimme karsinaan. Eläinlääkärillä oli ruisku, minulla vanerilevy. Ajatuksena oli pitää Vicky levyn avulla paikoillaan seinää vasten rokotuksen ajan. Mutta Vicky oli eri mieltä. Se onnistui useita kertoja luikahtamaan karkuun ja kirmaamaan ympäri karsinaa. (Onneksi ei keksinyt maistaa eläinlääkäriä ohimennessään!) Lopulta nojasin levyn etuosaan koko painollani ja kaikilla voimillani, eikä possu saanut kärsällään sitä enää työnnettyä sivuun. Sitten tuikkaus korvan taa ja rokotus oli tehty. Vicky sai jäädä rauhoittumaan.


Kun poistuimme karsinasta, olin ihan hikinen ja niin taisi eläinlääkärikin olla. Hän oli käynyt meillä kerran aiemmin, eikä siis ollut niitä tutumpia eläinlääkäreitä. Hän oli vähän skeptinen, kun sanoin, että annan Danielille käytävällä vain ruuan kärsän eteen ja sitten voi pistää.


Daniel sai ruuan ja eläinlääkäri tuli piikkeineen. Kun eläinlääkäri oli lävistämässä ihoa, Daniel liikahti ja eläinlääkäri pomppasi ruiskuineen kauemmas. Kehotin häntä tulemaan uudelleen ja antamaan rokotteen. Kerroin, että Daniel ei uhittele ja ruoka motivoi sitä niin paljon, että nyt on parasta toimia. Eläinlääkäri tuli uudelleen ja pisti neulan possun korvan taa. Daniel syödä mussutti tyytyväisenä, eikä reagoinut mitenkään. Kun eläinlääkäri otti tyhjän ruiskun pois, hän huudahti: "Uskomatonta!" Taisi eläinlääkärillekin olla ensimmäinen rokotus sen verran rankka, ettei hän voinut kuvitella toisen menevän niin sujuvasti.


Vickyä ei olisi edes kannattanut yrittää lahjoa ruualla, kun taas Danielille tuo konsti menee täydestä. Tässä se taas tuli todistettua: Jokainen eläin (ja eläinlääkäri myös) on yksilö. :)

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Lyhyitä kohtaamisia ja terveisiä

Meillä on nyt siis kolme minipossua; 10-vuotias emakko Vicky, 6-vuotias kastroitu karju Daniel ja uusin tulokas, 2,5 kuukauden ikäinen Urho. Vanhemmat possut asuvat tallissa ja viettävät kesäpäivät pääasiassa ulkona. Urho puolestaan on sisällä ja ulkoilee pääasiassa kissan valjaissa.


Minisika on täysikasvuinen kolmen vuoden vanhana. Ei ole olemassa mitään "teekuppipossuja" tai muita pikkuruisia minisikoja, vaan minipossu kasvaa pikkuhiljaa. Aikuisena se painaa vähintään siinä kolmenkymmenen kilon paikkeilla, mutta voi painaa myös 100 kiloa. Meidän aikuiset possut ovat ehkä siinä 50-60 kg:n painossa, myös Urho kasvaa aikanaan aikuisen minisian mittoihin.


Urho-poika on vielä pieni vauva. Se oli meille tullessaan (kuukausi sitten) kokoluokaltaan suunnilleen sellainen, kun marsu olisi pitkillä jaloilla varustettuna. Nyt se on jo vähän kasvanut, mutta on edelleen todellinen miniatyyri isoihin possuihin verrattuna. Kissat ovat sitä suurempia.


Toinen possu on sialle tietenkin parasta seuraa. Vielä ei Urho kuitenkaan ole Vickylle ja Danielille sopiva kumppani. (Se kelpaisi korkeintaan aamupalaksi...) Kokoero on niin suuri.


Yhtenä päivänä "lenkkeilimme" Urhon kanssa possujen aitaukselle. Aika nopeasti saimme häipyäkin. Daniel tuli aidan viereen ja aloitti röhkimisen. Sitten tuli Vicky, joka ei arvostanut uutta tulokasta ollenkaan. Se hyökkäili aitaa kohti ja teki selväksi, ettei Urholla ole mitään asiaa näille kulmille.


Urhoa kuitenkin kiinnostaa tuo isojen possujen aitaus. Se käy nuuhkimassa aitaa kun possut eivät ole ulkona. Eilen illalla Urho nuuhkutteli aikansa ja totesi, että aidan toisella puolella on isojen possujen vessa. Siihen paikkaan Urho itsekin väänsi tuotoksensa, jätti kai käynnistään terveiset muille.


Myöskään Vicky ei ole niin ehdoton ihan joka hetki. Muutamia päiviä sitten vanha rouva oli ilmeisesti taas kiimassa. (Possuneidoilla kiima tulee kolmen viikon välein.) Se suuntasi päättäväisesti pihaan ja tuli haistelemaan, että missä se komea Urho-possu mahtaa olla. (Urhokin on kyllä kastraatti, mutta mitäs pienistä.) Vicky haisteli pissapaikat ja muut tarkasti. Miestä ei kuitenkaan löytynyt, sillä Urho oli sisällä. Lopulta Vicky tyytyi siihen, kun minä harjasin sen pihassa, ja palasi sitten takaisin omaan karsinaansa.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Heinätöissä

Heinähommissa vierähti hikinen lauantai-ilta. Onneksi ahkeraa väkeä oli paikalla riittävästi ja työ sujui joutuisasti.

Nyt peltoa komistaa kolmisenkymmentä toinen toistaan hienompaa seivästä. Toivotaan, ettei luvattu sade tule tänne meille kovin voimakkaana.