Rokotus

Possuja uhkaa maaperässä ilmeisesti melko yleinen pöpö, joka sairastuttaa possukan sikaruusuun. Läheskään kaikki sairaudet eivät tartu eläinlajista toiseen, mutta sikaruusu tarttuu myös ihmiseen. Onneksi sakaruusuun on rokote.

Urho kävi rokotuksessa eläinlääkärin luona. Se sujuu helposti, koska Urho on vielä niin pieni, että se mahtuu kissan kuljetuskoppaan. Urhon kuljettaminen on siis vaivatonta. Teoriassa.

Kun on vähän jo muutenkin myöhässä, on kiva huomata, että possu on oppinut uuden tempun: kärsän voi työntää kuljetuskopan oven alle ja nostaa vahvan niskan avulla niin, että ovi pompahtaa pois paikoiltaan ja possu pääsee vapauteen. Taitava sika se on.

Kun suunnitelma B oli otettu käyttöön (valjaat päälle ja sika autoon), päästiin vielä enemmän myöhässä lopulta liikkeelle.

Eläinlääkärin odotushuoneeseen oli tuotu villikissa lopetettavaksi. :( Sillä oli ollut löytöhetkellä suunnilleen luovutusikäiset pennut (jotka olivat vielä kesytettävissä ja saivat kodit) ja ilmeisesti kissa oli taas tiineenä. Kissaparka oli loukussa ja loukkuakin piti käsitellä paksuilla rukkasilla, niin vieraantunut se ihmisistä oli. Olisipa kiva, kun ihmiset olisivat vastuullisia ja huolehtisivat lemmikeistään, niin tällaista ei tapahtuisi.

Eläinlääkärin huoneesta saapasteli kaksi päiväkoti-ikäistä lasta äitinsä ja lemmikkinsä kanssa. Lapsille oli kerrottu, että kohta tulee possu ja he olivat innoissaan. Urho sai osakseen ihailua ja rapsutuksia. Päiväkodissa riittäisi äidin mukaan kerrottavaa.

Urho punnittiin ja painoa oli jo hulppeat 7 kiloa 300 grammaa. Eläinlääkäri kehui Urhoa varsin sopusuhtaiseksi ja sen ihoa erittäin hyväkuntoiseksi. Eläinlääkäri myös lahjoi Urhoa koirankekseillä.

Piikitystä Urho ei arvostanut, vaan kiljui kuin pistettävä sika. Mukana ollut eläintenhoitaja oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut koskaan kuullut sian huutavan. Ja sika HUUTAA todella kovaa.

Oikeasti rokotteen olisi kuulemma saanut antaa vasta puolivuotiaalle possulle. Eläinlääkäri tarkisti sen, kun minulla oli toisenlainen kuvitelma. Onneksi rokotteesta ei tullut suurempia haittoja. Urho oli seuraavana aamuna vähän väsynyt, mutta voi muuten hyvin. Tehosterokote annetaan parin viikon päästä.

Sikaruusurokote

Kesäkuussa meillä vieraili eläinlääkäri, joka kävi rokottamassa Vickyn ja Danielin sikaruusua vastaan. (Urho ei meillä silloin vielä asunutkaan ja sikaruusurokotteen saa antaa vasta noin kolmen kuukauden vanhalle possulle.)


Sikaruusun aiheuttaa bakteeri, joka elää maaperässä. Tartunnan saanut possu saa korkean kuumeen ja punaisia läiskiä iholleen. Possu voi saada myös niveltulehduksia ja tulehduksen sydänläppään. Sairas eläin voi tartuttaa lajikumppaninsa ja sikaruusu tarttuu kuulemma myös ihmiseen.


Näistä syistä tartunta on parasta ehkäistä ennalta. Kun eläimen yleiskunto on hyvä, se ei sairastu niin helposti. Tietenkin paras tapa suojata sekä eläintä että ihmistä tartunnalta on rokottaa sika.


Meillä possut ovat saaneet sikaruusurokotteen pääasiassa keväisin. Maaperässä elävä bakteeri kun tulee konkreettisesti esiin kesällä, kun possut tonkivat aitauksessaan. (Ja löytävät ties mitä! Tänäkin kesänä olen useampia pieniä muovi- ja rautaesineitä kerännyt aitauksesta pois. Tämä kertoo siitä, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten kierrätys oli sitä, että jätteet haudattiin maahan.)


Sikaruusurokote pitäisi uusia kuuden kuukauden välein. Meillä tosiaan on toisinaan luistettu siitä ja rokotettu possut usein vain kerran vuodessa. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että oli viime talvena törmännyt sikaruusuun myös talvella, eli varminta olisi tuo puolivuosittainen rokotus.


Rokottaminen ei meillä ole mikään ihan pikkujuttu. Vicky-possu on siinä pienoinen ongelma. Se kun on sitä mieltä, että sen nahkaa ei terävällä neulalla tökitä. Tiesin tämän vanhastaan ja pulssini oli miljoona jo eläinlääkärin tullessa. Mutta eihän siinä auttanut muu kuin tarttua härkää sarvista. (Vai sopisiko tähän paremmin esimerkiksi "tarttua sikaa saparosta/kärsästä/sorkasta"?)


Ensimmäisenä houkuttelin Danielin pois karsinasta. Sen jälkeen minä ja eläinlääkäri pujahdimme karsinaan. Eläinlääkärillä oli ruisku, minulla vanerilevy. Ajatuksena oli pitää Vicky levyn avulla paikoillaan seinää vasten rokotuksen ajan. Mutta Vicky oli eri mieltä. Se onnistui useita kertoja luikahtamaan karkuun ja kirmaamaan ympäri karsinaa. (Onneksi ei keksinyt maistaa eläinlääkäriä ohimennessään!) Lopulta nojasin levyn etuosaan koko painollani ja kaikilla voimillani, eikä possu saanut kärsällään sitä enää työnnettyä sivuun. Sitten tuikkaus korvan taa ja rokotus oli tehty. Vicky sai jäädä rauhoittumaan.


Kun poistuimme karsinasta, olin ihan hikinen ja niin taisi eläinlääkärikin olla. Hän oli käynyt meillä kerran aiemmin, eikä siis ollut niitä tutumpia eläinlääkäreitä. Hän oli vähän skeptinen, kun sanoin, että annan Danielille käytävällä vain ruuan kärsän eteen ja sitten voi pistää.


Daniel sai ruuan ja eläinlääkäri tuli piikkeineen. Kun eläinlääkäri oli lävistämässä ihoa, Daniel liikahti ja eläinlääkäri pomppasi ruiskuineen kauemmas. Kehotin häntä tulemaan uudelleen ja antamaan rokotteen. Kerroin, että Daniel ei uhittele ja ruoka motivoi sitä niin paljon, että nyt on parasta toimia. Eläinlääkäri tuli uudelleen ja pisti neulan possun korvan taa. Daniel syödä mussutti tyytyväisenä, eikä reagoinut mitenkään. Kun eläinlääkäri otti tyhjän ruiskun pois, hän huudahti: "Uskomatonta!" Taisi eläinlääkärillekin olla ensimmäinen rokotus sen verran rankka, ettei hän voinut kuvitella toisen menevän niin sujuvasti.


Vickyä ei olisi edes kannattanut yrittää lahjoa ruualla, kun taas Danielille tuo konsti menee täydestä. Tässä se taas tuli todistettua: Jokainen eläin (ja eläinlääkäri myös) on yksilö. :)