sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Maatiaiskanoja

Meillä on kanalassa nykyäään toinen toistaan sievempiä kanoja. Tämän kesän kanalan uudistuksen myötä kanojen rotumäärä on lisääntynyt huomattavasti. Meiltä löytyy nyt kevyistä roduista suomalaista maatiaiskanaa, hy-line valkoista ja hy-line ruskeaa sekä pari kotikutoista risteytystä. Tämän lisäksi meillä on jättirotuja brahmaa, orpingtonia, jättikochinia ja kukon muodossa plymouth rockia. 
Donitsi purukylvyn jälkeen

Kullanruskea Donitsi ja musta Pumpernikkeli ovat kauniita, mielestäni perinteisen näköisiä kanoja. Ja ne ovat hyviä munimaan. Ne munivat säännöllisesti vaaleanruskeita, hieman kaupan munia pienempiä munia.

Donitsi ja Pumpernikkeli ovat kuoriutuneet meillä vuonna 2007. Ne tulivat meille siitosmunina, jotka meillä silloin hautomispuuhissa ollut kääpiöristeytys, nimeltään Munkki, hautoi poikasiksi.

Donitsi ja Pumpernikkeli ovat rodultaan suomalaisia maatiaiskanoja, sen piikkiöläistä kantaa. Suomalainen maatiaiskana on erittäin uhanalainen. 60-luvulla luultiin jo, että suomalainen maatiaiskana on kuollut sukupuuttoon, sillä tehomunijoiksi jalostetut rodut olivat vallanneet alaa voimakkaasti. Se olisi ollut sääli, sillä suomalaisen maatiaiskanan historia on pitkä. Se oli vakiintunut meille kotieläimenä jo rautakaudella (300-1300jkr).

70-luvulla löydettiin kuitenkin yksi mummonmökki, jossa jäljellä oli vielä muutama suomalainen maatiaiskana. Vähitellen löytyi muutamia muitakin tiloja, joissa suomalaista maatiaiskanaa oli pidetty pitkään ja se oli säilynyt. Huomattiin, että tiloilla pitkään olleet kanakannat olivat jalostunut hieman erilaisiksi keskenään. Siksi rodun sisällä kantoja, eli niin sanotusti eri sukuja tai heimoja, nimettiin mm. niiden löytymispaikan tai tilan mukaan.

Ensimmäinen suomalaisten maatiaiskanojen parvi löytyi Savitaipaleelta. Siitä tuli savitaipaleen kana ja se on nykyään yleisin maatiaiskanakantamme. Lisäksi on mm. satakuntalaista kantaa, hämeen mustaa, horniolaista kantaa ja alhon kantaa. Meillä olevan piikkiöläisen kannan juuret ovat Piikkiössä ja Kiskossa. Piikkiöläiset (kuten pitkälti suomalainen maatiaiskana yleensäkin) ovat usein kokonaan mustia. Myös ruskeat ja kirjavat kanat ovat melko yleisiä.

Pitkän historiansa aikana suomalainen maatiaiskanakin muuttui. Nykyinen maatiaiskana ei ehkä ole enää täysin sama, kuin rautakaudella, vaan risteytymistä on tapahtunut. Kuitenkin kylmänkestävyys, vaatimattomalla rehulla selviäminen ja elinvoimaisuus ovat näillä kanoilla säilyneitä piirteitä. Nuo ominaisuudet ovat auttaneet suomalaista maatiaiskanaa sopeutumaan ja pärjäämään läpi karun talven. Vuodestä 1998 suomalainen maatiaiskana on kuulunut MTT:n suojeluohjelmaan.


Piikkiöläisen kannan yleisin väri on kokonaan musta. Meidän Pumpernikkeli on siis suomalaisen maatiaiskanakantansa tyypillinen edustaja.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Intellektuelleja röhkäisyjä

Siat ovat älykkäitä. Se on ainakin minulle itselleni päivänselvä asia. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että sika on koiraa viisaampi, vaikka älyä onkin pikkuisen keinotekoista arvioida vain ihmisen näkövinkkelistä.

En ole ajatusteni kanssa yksin. Satuin tänään avaamaan telkkarin, kun Yle Teemalla oli menossa dokumentti aiheesta. Ohjelman myötä pääsi kurkistamaan sikojen onnellisen sikamaiseen elämään.

Dokumentissa kerrottiin, että Englannissa elää 11 maatiassikarotua. Tiedättekö miten on Suomen laita?

Meillä Suomessa kotieläimiä, jotka ovat suomalaista alkuperäisrotua, ovat mm. suomenvuohi ja maatiaiskana. (Joita molempia on meillä Tuomirannassa.) Samaan porukkaan kuuluu myös esimerkiksi äärimmäisen harvinainen lapinlehmä.

Näiden rotujen tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä niiden määrä on hyvin pieni. Nyt onkin  herätty siihen, että suomalaista alkuperäisrotua olevien kotieläinten säilyttäminen tuleville sukupolville on tärkeää ja siihen pitää panostaa. Hyvä niin. Valitettavasti vain suomalaisen maatiaissian kohdalla se on myöhäistä. Meillä ei enää sen geeniperimää ole, sillä kyseinen rotu on kuollut sukupuuttoon. Kerrotaan, että suomalainen maatiaissika oli hyvin sopeutunut pohjoisen oloihin ja sillä oli pitkä karva.

Tiededokumentti: Porsaan elämää on vielä muutaman viikon nähtävissä Yle Areenalla.

Näet samaisen The private life of pigs - dokkarin (lontoon kielellä) myös klikkaamalla alla olevaa Play-nappulaa.  Röh!

lauantai 15. syyskuuta 2012

Possusta pekoniksi

Tänään on kesäpossujen teurastuspäivä. Se on hieman haikea päivä, sillä Simasuu ja Herkkupeppu ovat varsin suloisia possukoita, kilttejä ja kesyjä. Mutta alusta saakka oli selvää, että nämä possut ovat lihapossuja ja kasvamassa meillä nimenomaan ruuaksi. On ollut tärkeää, että possuilla on kesän ajan ollut hyvät oltavat, tilaa liikkua, mahdollisuus tonkia ja rypeä sekä riittävästi herkullista ja monipuolista ruokaa tarjolla. Jokaisen possunlihakilon eteen ovat ihmiset tehneet fyysistä työtä, sillä pikku herkkusuille on kannettu selkä vääränä evästä monta kertaa joka päivä koko kesän ajan.

Yhtä tärkeää kuin hyvä elämä, on se, että possujen loppu on nopea, eikä kumpikaan possu tiedä sitä, että lähdön hetki on käsillä. Possut eivät myöskään saa missään vaiheessa tietää possukaverinsa kohtalosta. Mukava juttu on se, ettei possuja tarvitse stressata kuljettamalla niitä muualle, vaan teurastus tapahtuu kotona. Kesäpossuja on meillä teurastettu ennen tätä päivää kahtena kesänä ja sitä ennen meillä on ollut kesäankkoja ja kesäkalkkunoita. Aina on ollut tärkeää, että eläinten teurastukselle asetetut eläinsuojeluvaatimukset täyttyvät ja se, että osaavat ihmiset hoitavat asian nopeasti ja kivuttomasti.

Säästän nyt herkimpien lukijoiden hermoja, enkä kerro teurastuksesta sen enempää. Jos joku haluaa tietää aiheesta lisää, löysin blogin, jossa kerrotaan perheen kesäpossujen teurastuksesta kuvien kera. Blogia pääset katsomaan klikkaamalla tästä.

Kannattaako omien kesäpossujen kasvattaminen? No, jos pelkästään taloudellista näkökulmaa ajattelee, niin se ei tule halvemmaksi, kuin kaupasta ostettu liha. Toisaalta, kun ajattelee kokonaisuutta, niin mielestäni oman possun kasvattaminen on vaivan arvoista.

En ole kasvissyöjä, söisin possunlihaa joka tapauksessa. Voisin ostaa lihan kaupasta, mutta silloin en tietäisi sen alkuperää. Nyt tiedän mitä syön. Tiedän, että possuilla on ollut hyvät olot, niitä ei ole kohdeltu huonosti ja ne ovat saaneet elää possuille tyypillistä elämää. Ihan yhtä lailla se kaupan possunliha on joskus ollut elävä possu. Minun ei kuitenkaan tarvitse ajatella asiaa, kun ostan possun kaupasta muoviin pakattuna. Onko se, ettei tiedosta tosiasioita, hyvä juttu, vai pelkästään helppoa?

Mutta sitten takaisin talousasioihin. Euroihin. Listasin muutamia kuluja, joita possuista on tänä vuonna tullut:
Kahden pikkupossun hinta noin 150€
Teolliset rehut noin 100€
Viljat noin 100€
Viljojen jauhatus jauhoiksi noin 50€
Sikojen tarvikkeet noin 70€
Eläinlääkärikulut noin 170€
Vanerit sikojen mökkiin 100€

Lisäksi possut ovat syöneet ainakin pari-kolmesataa kiloa keitettyjä perunoita, punajuuria, omenoita. Kesän onkireissujen saaliit on päätyneet keitettyinä possuille, samoin viimevuotiset hillot, iso kasa leipää, makaronia ja leivontajauhoja. Omaa ja tuttujen pakastimia on tyhjennetty aktiivisesti ja keitetty ylijäämäruuat sioille. Possut ovat myös nauttineet litran jos toisenkin kuttuviiliä ja erinäisiä ruuantähteitä. Olkia, heinää ja koivunoksia on tarjoiltu paitsi ruuaksi, myös aktiviteetiksi.

Possujen kulut voivat vaihdella vuosittain reilustikin. Esimerkiksi tänä vuonna eläinlääkärikuluihin pamahti 100 euron lisälasku, kun Simasuu sairastui, ja eläinlääkäri poikkesi päivystyskäynnillä. Näitä asioita on mahdotonta ennustaa, joten koskaan ei voi täysin tietää etukäteen kuinka kallista possunlihasta tulee.

Mutta joka tapauksessa olen onnellinen, että lihapossut rikastuttavat elämäämme kesäisin ja talvella saamme nauttia niistä ruuan muodossa. :)

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Laiskotteluhetki

Tänään vein kesäpossuille lisää kuiviketta. Tyhjensin mökin vanhoista kuivikkeista ja heittelin uutta sisälle. Vanhat kuivikkeet levittelin mökin eteen. Possut tykkäsivät kovasti. Ne siirtelivät heinää paikasta toiseen (fiksummat sanoisivat, että ne sisustivat) ja menivät loikoilemaan kasan päälle.

Siihen tuli niin ihanan pehmoisen näköinen paikka, että pakko sitä oli itsekin mennä kokeilemaan. Istahdin kuivikkeiden päälle, ja kun tuntui niin mukavalta, niin kellahdin selälleni minäkin. Hetken kuluttua nousin kuitenkin nopsasti istumaan, sillä Simasuu tallusti viereeni.

Tämän vuoden kesäpossut ovat siitä erikoisia, että ne ovat kumpikin tosi kesyjä. Aiempina vuosina on aina ollut se arempi possu. Nyt sellaista possua ei ole. Väistin Simasuuta nopsasti, sillä possut alkavat olla jo sen kokoisia, että ei todellakaan tee mieli jäädä niiden tallomaksi.

Pelästyin turhaan. Simasuu nimittäin tuli kylkeeni kiinni ja sitten se kellahti viereeni makaamaan. Lähes uskomatta hyvää tuuriani toljotin hetken äimistyneenä ja sitten pötkähdin minäkin possun viereen pitkäkseni. Possu oli lämmin ja tykkäsi kun rapsuttelin sitä. Se oli leppoisa laiskotteluhetki.


Pieni vesisadekaan ei haitannut "nauravaa" Simasuuta ja Herkkupeppua


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Esittelyssä: Dobby

Viime kesänä aloin ajatella, että Sirius Musta (kissa) olisi varmasti onnellinen, jos sillä olisi lajitoveri. Se oli tähän mennessä asuttanut taloa kahden koiran ja ihmisten kanssa. Mietin, että ehkä lajitoveri saisi viiksiniekan ihmisriippuvuuttakin vähennettyä. Tuumasta toimeen.

Lokakuussa haimme sitten eräältä maatilalta meille erittäin rohkean ja sosiaalisen kissanpennun. Se oli maalla ulkoillut vapaana, mutta kyseinen maatila sijaitsikin niin syrjässä, ettei autoista ollut kissoille vaaraa. Meidän tila sitä vastoin on suhteellisen vilkasliikenteisen tien varressa ja siksi meillä kissat ovat sisäkissoja.

Parin kuukauden ikäinen söpö kissanpentu sai nimekseen Dobby. Jälleen kissan nimen taustalla on J.K. Rowlingin Harry Pottereista tuttu hahmo, tällä kertaa veikeä kotitonttu. Ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä kaksikolla on suuret vihreät silmät ja luonteessa ehkä samankaltaista itsepäisyyttä.




Jälleen kerran hyvä aikomus, jolla olin ajatellut parantaa Sirius Mustan elämänlaatua, meni metsään. Sirius Musta oli hyvinhyvin vihainen, kun taloon tuli toinen kissa. Se mökötti tästä syystä viikon, eikä sitä tuon viikon aikana juuri näkynyt, mikä on erittäin poikkeuksellista käytöstä kyseiseltä kissalta. Lopulta Sirius Musta hyväksyi kuitenkin uuden tulokkaan ja vieläpä luovutti sille pomon paikan. Nykyään kaksikko saattaa nukkua päällekäin ja syödä vierekkäin ruokakipolla. Ehkä Sirius Musta olisi ollut ihan tyytyväinen ilman lajitoveriakin, mutta kyllä sitä yhdessäkin näytetään tulevan toimeen. Eikä Sirius Mustan tarvitse enää aina itse pestä itseään, sillä välillä kaksikko huolehtii myös toinen toisensa naaman tai korvien pesusta.

Dobby otti heti uuden kodin omakseen. Se ei pelännyt toista kissaa, ei koiria, ei ihmisiä, ei mitään. Se on varsin leikkisä otus ja metsästää mielellään kaikkea liikkuvaa. Se rakastaa ravata taskulampun valon perässä. Sillä on oma lamppu, josta tulee hiiren muotoinen valo. Dobby tietää, että nyt leikitään, kun joku ottaa lampun käteensä ja on jo valmiiksi aivan innoissaan. Sitten se ravaa valon perässä huoneesta toiseen, sängylle, sohvalle ja välillä metsästää valohiirtä seinältäkin.

Dobby tykkää oleilla ulkotarhassa. Kun Sirius Musta tyytyy katselemaan maailman menoa ikkunaluukusta, on Dobby maassa ruohon keskellä ja nauttii ulkoilmasta sellaisellakin säällä kun Sirius Musta viihtyy sisätiloissa. Harmiksi juuri tätä kirjoittaessani ulkotarha on pari viikkoa pois käytöstä talon remontin myllätessä tarhan luona. Mutta muutaman viikon kuluessa kissoilla on käytössään uusi, entistä ehompi ulkotarha. Sitten kelpaa taas temmeltää.

Dobbyn tarkkaa synttäripäivää ei muuten tiedetä. Se tiedetään, että joskus tässä elokuulla se on kun Dobby täyttää yhden vuoden. Joten, hyvää yksivuotissynttäriä, Dobby!

perjantai 24. elokuuta 2012

Esittelyssä: Sirius Musta

Tämä talo on seissyt tässä paikallaan puolen vuosisataa. Vaikka kyseessä on maalaistalo, ei ensimmäisen neljänkymmenen vuoden aikana taloon ole eksynyt yhtään elävää hiirtä. Tilanne muuttui vajaat seitsemän vuotta sitten.

Eräänä yönä aloimme kuulla rapinaa. Se kuului keittiöstä. Ja todentotta, ruokakuntaamme oli tullut uusi jäsen; hiiri!

Ei ollut mitenkään miellyttävä tunne tajuta, että keittiössä, jossa on leipää, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita, asuu myös kutsumaton ruokailija. Epäilin kyseisen kaverin hygieniatason olevan sellainen, ettei tehnyt mieli jatkaa tätä uutta tuttavuutta kovinkaan pitkään. Silloin päätin, että nyt tähän taloon tulee kissa.

En tarkkaan muista joutuiko hiirulainen loukkuun jo ennen kissan tuloa, mutta joka tapauksessa siimahäntä päätti maallisen vaelluksensa hyvin pian tapahtuman jälkeen. Ja meille muutti noin puolen vuoden ikäinen kissa, joka sai nimekseen Sirius Musta.

Kissa sai nimensä pääasiassa värinsä vuoksi, mutta oman osuutensa asiaan toki teki J.K.Rowlingin kirjoittamat, aivan loistavat Harry Potter - kirjat. Kissamme kaima on kirjojen päähenkilön kummisetä, joka on myös velho ja animaagi. Kannattaa tutustua tähän mielenkiintoiseen kirjasarjaan, (nimenomaan kirjoina, ei elokuvaräpellyksinä,) sillä se avartaa kummasti meidän jästien käsityksiä. ;) Kirjoista selviää mm. se, että animaagi tarkoittaa velhoa, joka osaa muuttaa itsensä eläimeksi.

Sirius Musta osoittautui varsin erikoislaatuiseksi eläimeksi. Kissoille epätyypillisesti se on todella halukas kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Se tulee syliin, kiipeää olkapäälle, "halaa", hieroo itseään ihmisen kasvoihin ja kuolaa.


Sirius Musta tapaamassa vieraita

Toisinaan aamuisin, jos satun heräämään niin, että Sirius Musta on sängyssä, pitää unesta valveille siirtymisvaiheessa olla heti jo aika skarppi jos haluaa herätä rauhassa. Sirius Musta nimittäin saattaa aloittaa kiehnäämisen välittömästi, kun tajuaa isäntäväen tulleen tajuihinsa. Sirius Mustalle ei mitenkään saa viestittää sitä, että on herännyt, ellei halua aamulla ensimmäiseksi suutaan täyteen kissan karvoja. Ei voi vetää syvään henkeä eikä venytellä. Kun päättää herätä, se on tehtävä niin reippaasti, ettei siinä ehdi "kissaa" sanoa.

Saalistaminen on kissan työtä, tietenkin. Meillä kissat eivät ulkoile vapaasti, vaan niillä on oma ulkotarha, johon pääsee keittiön tuuletusikkunasta. Ulkotarha on kuusikulmaverkkoseinäinen melko tilava häkki, jossa on mökki. Sirius Mustan lempipaikka on ikkunaluukussa, josta on häkin pohjalle puolentoista metrin pudotus. Ikkunaluukulla on hyvä kököttää ja tuijotella maahan. Kuusikulmainen verkko on sen verran isosilmäistä, että se mahdollistaa hiirien ja myyrien pääsyn häkkiin. Jyrsijäparat eivät ymmärrä tähyillä taivaisiin kun tulevat häkkiin. Niinpä Sirius Musta hyökkää äkkiarvaamatta ikkunaluukusta saaliin niskaan, ja silloin peli on menetetty. Sirius Musta on melkoinen saalistaja. Se on saanut häkistä kiinni monta, monta saalista, myös (uskokaa tai älkää) lumikon.

Huvittavintahan tässä on se, että kissa muutti meille sen vuoksi, kun talouteen tunkeutui hiiri. Ja jos kuvittelette, että kissa pitää hiiret loitolla, olette todella väärässä. Sirius Mustan meille muuton jälkeen meillä on talossa ollut todella monta hiirtä, myyrää, päästäistä. Yhden kerran siimahäntiä juoksenteli peräti kaksi pitkin huushollia.

Sirius Musta nimittäin todellakin saalistaa ulkotarhassa. Se ei tapa kiinniottamaansa jyrsijää vaan tuo sen sisälle. Suureksi iloksemme tämän jälkeen Sirius Musta päästää jyrsijän vapaaksi. Sitten se ottaa taas saaliinsa kiinni, päästää vapaaksi ja niin edelleen, kunnes lopulta popsii sen poskeensa. Kissoille kun äiti ei opeta, että ruualla ei saa leikkiä.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tarinaa kerrakseen


Tänä vuonna aurinkoinen kesä taisi alkaa vasta heinäkuun lopussa, ja siksi Farmarilla onkin riittänyt kiirettä talossa tehtävän ulkoremontin merkeissä. Paljon pieniä asioita on kuitenkin ehtinyt jo karvaisten ja sulkapeitteisten ystäviemme elämässä tapahtua.

Vuohet ovat ulkoilleet tarhassaan pitkin kesää, vaikka säät eivät aina ole suosineet. Niillä on onneksi tarhassaan mökki, jonne voi mennä sadetta pitämään. Aikaisempina vuosina vuohet ovat kesäaikaan olleet myös yöt ulkona, mutta jatkuvasti tätäkin kolkkaa lähemmäs tulevat susihavainnot ovat saaneet sulkemaan sarvipäät yöksi sisätiloihin.

Pari viikkoa sitten olin aamuvarhaisella pihalla ja meinasin lentää persauksilleni hämmästyksestä: Meillä kiekui kukko! Sitten Vohvelin lähdön ei meillä ole koko kesänä kuulunut muuta kuin kanojen kotkotusta. Mutta totta se oli. Rokkikukko oli aloittanut kiekumisen.

Usein, kun nuori kukko alkaa harjoittelemaan kiekumista, ensimmäiset kerrat kuulostavat aika säälittäviltä. Aluksi kieunta on vain epämääräistä rääkymistä, kuin auton torvea kidutettaisiin. Kiekumista pitää nimittäin treenata jonkin aikaa, ennen kuin se sujuu. Minä ehdin jo epäillä, että onko Rokkikukko kukko ollenkaan, kun se ei edes yritä kiekua. Mutta sitten tuona heinäkuun viimeisenä maanantaiaamuna Rokkikukko kajauttaakin ilmoille heti kerralla täydellisen: ”Kukkokiekuu!!” ja häkellyttää Farmarin täydellisesti.

Brahmakana Muffinssi päätti viime viikolla, että sen lapset ovat kasvaneet isoiksi. Se suoritti adoptioäidin tehtävät loistavin arvosanoin, jätti lapset keskenään ja nauttii nyt vapaan kanan elämää kaikessa rauhassa. Sen adoptoimat lapsukaiset, jättikochinit Bertta ja Hertta, ovat kasvaneet valtavasti. Ne ovat jo aikuisten maatiaiskanojen korkuisia, etteivät ne sikäli enää äidin helmoja kaipaakaan.

Kanoja ulkoilemassa heinäkuun puolivälin tienoilla. Brahmakana Muffinssi paimentaa adoptiolapsiaan Herttaa (vasemmalla) ja Berttaa. Taustalla patsastelevat suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläistä kantaa edustava Donitsi ja kääpiöristeytys Pulla (taaimaaisena vasemmalla).

Kesä taitaa todellakin tänä vuonna olla parhaimmillaan vasta tässä elokuulla. Se näkyy myös munantuotannossa. Nyt putkahtelee jo neljäkin munaa päivässä, kun muutama kuukausi sitten munia tuli peräti yksi per päivä. Munantuotannon ja valon määrän pitäisi kulkea käsi kädessä, mutta meillä munimista saattoi rajoittaa kanalan suuret muutokset: Kanalaa laajennettiin, vuosikausia kanojen paimenena ollut kukko, Vohveli, muutti pois ja uutta kotkottavaa porukkaa muutti sisään vaikka kuinka paljon. Kyllähän sitä nyt vähemmästäkin järkyttyy ja lopettaa munimisen. Nyt on ehkä sopeuduttu jo uusiin kuvioihin ja muninta voi jatkua. Sitä ainakin kananmunasta kovasti tykkäävä Farmari toivoo.

Belgianjättikani Pikku-Jussi on ulkoillut kesän kettuhäkissä, jossa sillä on oma mökki. Häkkiä on siirretty aina säännöllisesti, jotta tarjolla olisi herkullista ruohoa pupujussin tarpeisiin. Jossain kohtaa heinäkuuta virittelin kuitenkin häkkiin ”jatkopalan”. Meillä oli käyttämättömiä lehtikompostin palasia. Siis sellaisia muovitetusta verkosta tehtyjä palasia, joista saa koottua neliön, ja siihen voi tuoda haravoidut lehdet kompostoitumaan. Yhdistelin palaset kettuhäkin ympärille ja Pikku-Jussi sai isomman ulkoilutilan. Se suljetaan kettuhäkkiin yöksi, sillä kompostikehikko ei ole mikään pupun tai pedon pitävä. Pikku-Jussi onkin välillä karkaillut aitauksestaan, mutta sen vitivalkoinen väri paljastaa karkulaisen ja se on helppo saada kiinni.

Minipossut Vicky ja Daniel tulevat hyvin toimeen yhdessä. Ne ulkoilevat aurinkoisina päivinä suuressa ulkotarhassaan ja illalla kyhnyttävät kylki kyljessä karsinassaan. Daniel on kasvanut paljon siitä, kun se meille muutti. Yhä edelleen se kuitenkin näyttää aika mikroskooppiselta tyttöystävänsä rinnalla. Vicky sen sijaan on muiden ihmisten arvion mukaan leppynyt kipakasta luonteestaan saatuaan lajitoverin. Hyvä juttu.

Kesäpossut Simasuu ja Herkkupeppu kasvavat hyvää vauhtia. Simasuu toipui nopeasti hengitystieinfektiostaan antibiooteilla, eikä kuuri tainnut pahemmin tahtia haitata. Ruoka maistuu ja sikamainen meininki jatkuu. Possujen ruokkiminen alkaa jo käydä työstä, sillä enää ei riitäkään kaksi vadillista sapuskaa, vaan kerralla ruokaa pitää tarjota (kolme tai) neljä vatia.

Koirat voivat myös hyvin. Elvis tykkää pihalla pysytellä lähellä ovea. Se loikoilee nurmikolla ja on ihmisten seurassa. Se hakee mielellään sille heitettävää lelua ja kesällä huomasin, miten vahvasti se on leimaantunut siihen yhteen leluun. Pihalla ollut nakkiköysi nimittäin meni lopullisesti rikki. Sitä olin aiemmin heitellyt Elvikselle. Ostin uuden köysilelun, joka oli erilainen. Aluksi sain heitellä sitä ihan yksinäni, sillä Elvis ei tajunnut, että samaa leikkiä voi leikkiä myös toisella lelulla.

Jojo ei hakuleikeistä enää vanhoilla päivillään perusta. Se painelee sika-aitaukselle katsomaan, olisiko sikojen ruokaa tipahtanut aitauksen ulkopuolelle. Käsittääkseni jauhot ja punajuuret ja sen sellaiset eivät ole koiran ruokaympyrään kovin laajalti kuuluvia asioita, mutta Jojo ei siitä piittaa. Pissallekaan ei meinaa ehtiä, kun täytyy katsoa jäikö johonkin vielä jauhomuru. Ja sitten neitiä saa huutaa kurkku suorana takaisin. Tämä ovela typykkä nimittäin ajattelee, että niin kauan, kun sitä ei nähdä, se saa teeskennellä, että se ei kuule huutoa. Se tulee vasta, kun huomaa, että omistaja on nähnyt sen.

Kissoista ajattelinkin kirjoittaa ihan oman osion lähitulevaisuudessa. Kunhan kerkiän… J