Päivätorkut

Toiset ne sitten osaa ottaa rennosti.

Possuille kestopehku

Ajattelin tänä vuonna kokeilla uutta juttua, nimittäin kestopehkua minipossuille. Meillähän on jo vuosia ollut vastaava ratkaisu vuohille, ja se on toiminut hyvin. 

Tavallinen kuivike on esimerkiksi purua tai turvetta, joka levitetään eläinten alle. Pinnalle voidaan levittää olkea, jottei kuivike pölise. Eläimet pissaavat ja kakkaavat ja kuivike imee pissan, joka ilman kuiviketta lainehtisi lattialla. Kun kuivike ei enää kykene imemään enempää kosteutta, se vaihdetaan uuteen.

Kestopehku koostuu samoista ainesosista, kuin muutkin kuivikkeet. Kun se kostuu, sitä ei lapioida pois. Pinnalle vain kaadetaan reilu kerros puhdasta kuiviketta. Näin pissa ja kakka jäävät pohjimmaiseksi. Tuo pohjimmainen kerros kehittää lämpöä, joka nousee ylöspäin ja lämmittää eläimiä. Kun huolehtii, että kestopehkun pinta säilyy kuivana, on eläimillä aina kuiva ja lämmin olla. 

Kestopehkun lämpö perustuu ymmärtääkseni siihen, että pohjimmaisen kerroksen pissa-kakka-kuivikeseos lähtee käymään tai kompostoitumaan tai niin sanotusti palamaan. Koska tämän vuoksi pohjimmainen kerros on aika tujua tavaraa, eikä terveellistä ollenkaan, ei kestopehkua saa mennä pöyhimään. Puhdas pintakerros on eläimille lämmin ja turvallinen. 

Possut menivät ulos kirmaamaan, kun aloitin niiden kestopehkun rakentamisen.

Possut ovat siistejä eläimiä. Niillä on nukkumanurkkaus, ruokapaikka ja vessanurkkaus. Siksi pissaa ja kakkaa ei ole kaikkialla, vaan ainoastaan yhdessä kohdassa. Mutta jotta kestopehku voi lämmittää possuja, on pissa-kakka-kuivikekerros levitettävä joka puolelle. 

Tyhjensin karsinasta nukkumapaikan oljet ja muut aivan kuivat kuivikkeet ja levitin vessanurkan pissa-kakka-kuivikkeen koko karsinan lattialle. Pinnalle kippasin paksun kerroksen puhdasta kuiviketta. Lopuksi toin nukkumapaikan kuivikkeet takaisin ja lisäsin vielä olkea. 

Myöhemmin, kun possut ovat olleet ulkoilemassa, olen käynyt kädellä kokeilemassa possujen karsinan kuiviketta. Se on aivan kuivaa ja lämmintä. Se antaa positiivista viitettä siitä, että tämä voisi toimia.

Jotkut laittavat kanoillekin kestopehkun, mutta minä suhtaudun siihen hieman epäillen. Kana nimittäin kuopsuttaa ja jos päälimmäinen kerros kuiviketta ei ole paksu, voi kana pöyhiä pehkusta esiin pahat hajut ja ties mitä pöpöjä. 

Ja niitä pahoja hajuja kana todella tuottaa. Kanankakka haisee hirveältä, pahemmalta kuin possun kakka, on minun mielipiteeni.  Meillä kanala tyhjennetään kuivikkeesta säännöllisesti ja tilalle tulee puhdas puru. Jos kanalan tyhjentäminen venähtää, on seurauksena pistävä ammoniakin haju. Voisin kuvitella, että tuo ammoniakin löyhkä on mahdollinen seuraus, mikäli kanalassa käytetään kestopehkua.

Toki possutkin tonkivat, se on niille luontaista. Meidän possut tonkivat kuitenkin pääasiassa ulkona, kun haluavat kaivaa ruokaa esiin. Sisällä lähinnä pöyhitään olkea, jotta siihen voi heittäytyä mukavammin loikoilemaan.

Eräänä kauniina syyspäivänä

Eräänä kauniina syyspäivänä, eli juuri tänään, laiskistunut bloginpitäjä päätti kertoa Tuomirannan farmin kuulumisia. On nimittäin käynyt niin, että olen saanut muutamaan kertaan palautetta, kun blogissa on ollut liian hiljaista. Myönnetään, näin on päässyt käymään.

Aika hauskaa silti, että palautetta tulee. Olen nimittäin ajatellut kirjoittavani lähinnä itselleni ja uskonut, ettei näitä juttuja monikaan lue. Taidan olla osittain väärässä. Eilen nimittäin juhlissa esittäydyin uudelle ihmiselle ja hän heti mainitsi, etten ole viime aikoina kirjoitellut blogiini. 

Siispä, kiitos palautteesta, ja tässä yritys korjata asiaa. :)

Eläimet voivat Tuomirannassa hyvin. Tämä kesä on ollut ihana, lämpöä on riittänyt näihin päiviin saakka. Se on eläinten kannalta loistojuttu, sillä ne saavat ulkoilla. 

Yöt ovat jo sen verran kylmiä, että possut pääsevät ulos enää aurinkoiseen aikaan muutamaksi tunniksi. Huonolla säällä ne käyvät vain pienllä pyrähdyksellä ulkona, sillä possun ohut karva ei paljon lämmitä.

Daniel loikoili auringon paisteessa hetki sitten.

Lehtien keskeltä kurkistaa minisika Vicky.

Vuohet ovat ulkoilleet koko kesän ahkerasti. Tämä on aiheuttanut sen, ettei niiden aitauksessa enää juuri ole syötävää. Siksi vuohet ovat välillä muutaman tunnin pihan puolella kytkettynä kettinkiin. Siinä ehtii popsia mahan täyteen vihreää, ja sitten voi taas kirmata aitauksessa. Vapaana pihalla vuohia ei voi pitää, sillä lähellä menee tie, jonka liikenne on ajoittain vilkasta.

Oikeasti vuohien kytkeminen kiinni on laitonta. Vuohta ei nimittäin saa pitää kytkettynä kuin välttämättömän hoitotoimenpiteen ajan. Olen kuitenkin ajatellut, etteivät vuohet kärsi, sillä ne todella nauttivat, kun saavat ahmia herkullista ruohoa.

Voitto-Viljami nautiskelemassa tuoreesta ruohosta.

Heinäkuussa meillä kuoriutui araucanan munasta tipu, joka sai nimen Salmiakki. Nyt kaveri ei enää ole mikään tipu, sillä se on jo biologista äitiään suurempi. Sen kasvattiäiti Peppi vartioi kyllä yhä lastaan, mutta jo hieman etäämpää. Salmiakki ei ole vielä alkanut kiekumaan, mutta pahaa pelkään, että kukko se on. 

Salmiakki on kovasti käenvärisen isänsä, Rokkikukon, näköinen.

Myös kissat ja koirat voivat hyvin. Toivottavasti lämpö ja aurinko pysyvät luonamme vielä pitkään.

Possujen uusi kesälaidun

Eräänä päivänä sikamaiset tyypit Vicky ja Daniel päättivät, että ne ovat kyllästyneet vanhaan ulkoaitaukseensa. Juuri muuta tuo aitaus ei tarvinnutkaan, sillä se oli vuosien saatossa hapertunut. Possut ryhtyivät puuhiin ja pian aitaus oli atomeina.

Vicky ja Daniel viettävät pari päivää sisällä, kun herrasväelle rakennettiin uusi kesälaidun. Aitauksen paikkaa siirrettiin, jotta kärsäkkäät saisivat uutta tongittavaa. Uusi aitaus on myös vanhaa varjoisampi, mikä on näin kesäkuumalla vain hyvä asia.

Mutta johan oli melkoinen projekti saada possut menemään uudelle laitumelle, sillä possut ovat epäluuloisia kaikkea uutta kohtaan. Ne juoksivat automaattisesti vanhaan aitaukseen, vaikka sitä ei edes ollut. Sieltä sikoja sai maanitella tovin jos toisenkin tuloksetta.

Onneksi olin opettanut possuille tempun. Meillä on muovinen, sininen mattopiiska, jolla ei ole mitään käyttöä. Siksi olen valjastanut sen muihin tehtäviin: pidän mattopiiskaa kädessä ja kun possu koskettaa sitä kärsällään, se saa namin. Nyt hain mattopiiskan ja sain sen avulla possut seuraamaan minua aitaukseen. Vicky tuli suhteellisen helposti, mutta Danielin kanssa piti touhuta kauemmin. Se oli epäluuloinen.

Nyt laidunta kiertää uusi ja vahva aita. Possujen on siis valitettavasti tyydyttävä siihen, sillä vähään aikaan pikkupossujen voimilla sitä ei tuhota.

Lauta ja verkko, siitä on hyvä possuaitaus tehty.

Tästä portista possujen oli vaikea kulkea; portti oli epäluuloisuutta herättävä ja uusi.

Vanhasta aitauksessa saatiin sentään tuttu ja turvallinen mökki siirrettyä koivikon katveeseen. Taustalla näkyy myllättyä maata, eli paikka, jossa aitaus ennen sijaitsi.
Tässä marssitaan kuvaajaa kohti, minisika Vicky edellä ja mikropossu Daniel perässä.

"Sikahienoo, eiks ookin!?!!"

Maatilan ääniä

Tänään vietetään Kanadasta lähtöisin olevaa maailman kuuntelupäivää. Päivän tarkoituksena on saada ihmiset kiinnittämään huomiota ääniin ja kuuntelemaan aktiivisesti. Kuulemme joka hetki ääniä, vaikka emme oikeastaan aina edes huomaa sitä. Äänillä on kuitenkin iso merkitys. Ne voivat varoittaa meitä vaarasta, herättää tunteita ja myös muistoja.

Tänä vuonna maailman kuuntelupäivän teemana on kadotetut ja löydetyt äänet. Voimme siis paitsi kuunnella, myös pohtia miten arkipäivän elämän äänimaisema on muuttunut. Millaiset äänet ovat tänään arkisia ääniä? Mitkä äänet taas ovat kadonneet historiaan?

Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi Muuttuva suomalaiset äänimaisemat -hankkeen verkkosivuilta.

Päivän innoittamana myös minä päätin tallettaa Tuomirannan farmin päivittäistä äänimaisemaa. Menin aamulla vuohilaan ja ohessa sen tuloksena muutama äänite, jota on höystetty suuntaa antavilla valokuvilla.

Ensimmäisessä äänitteessä eläintenhoitaja kävelee aamulla vuohilaan. Kuuluu, kun ovi avataan ja possut sekä vuohet tervehtivät tulijaa. Kanat ovat hiljaa:

Toisessa äänitteessä kuullaan kanalan ääniä. Kanat osaavat "sanoa" paljon muutakin, kuin "kot-kot". Taustalla kuuluu, kun yksi kana valikoi jyviä ruoka-automaatista ja jyvät lentävät pitkin poikin:

Tällaiselta kuulostaa, kun possut saavat aamiaista, eli kaurajauhoista tehtyä puuroa:

Kana opettaa tipujaan myös äänen avulla. Tässä äänitteessä Peppi-kana ja tipu ovat juuri saaneet ruokaa. Peppi ohjaa tipua äänellään syömään ja tipu piipittää.

Piip, piip, sanoi pikku tipu

Peppi on reippaasti hautonut araucana Piparmintun munia. Tällä kertaa kana sai oman erillisen yksiön, jotta muut kanat eivät pääse häiritsemään tapahtumaa. Muutama päivä sitten Pepin alta kuului piipitystä.

Videolla tiput odottavat kauhassa, että niiden pesä siivotaan.

Valitettavasti videossa etualalla oleva tipu ei koskaan oikein kunnolla päässyt liikkeelle. Sen jalat olivat vääntyneet hankalaan asentoon. Se oli kovinkin eläväinen, mutta menehtyi parin päivän jälkeen.

Toinen tipu sen sijaan opettelee kanan elämää kasvatusäitinsä Pepin rinnalla. Tipun väri ei ole vielä lopullinen, sillä höyhenet eivät ole kasvaneet. Tipu on untuviltaan pääosin musta, mutta mahanalus on keltainen. Biologinen äiti Piparminttu on täysin musta ja isä (plymouth rock) Rokkikukko on pilkullinen, "käen värinen". 

Raati on suunnitellut, että tipun nimeksi tulisi Salmiakki.

Pikku tipu kurkkii mamman alta

Tässä ihmetellään äidin kanssa maailman menoa

Heiniä talven varalle

Eläinten ruokinta teetättää välillä hiukan työtä, kun kesälläkin on muistettava jo varautua talveen ja varastoitava heinää. Meillä on pieni peltopläntti, josta useana vuonna on tehty vuohille heinää. Ei se koko talvea riitä, mutta on oma heinä kyllä hieno juttu. Jälleen tietää piirun verran paremmin, että mistä se ruoka tulee, kun Soma syö oman pellon heinää ja antaa sen jälkeen meille hyvää maitoa.


Koska eläinten pito on harrastus, ei meillä ole kaikkia asiaankuuluvia harrastusvälineitä itsellä. Niinpä suunnilleen kaikki kylän maajussit piti käydä läpi, jotta saatiin niittokone lainaksi (tai vuokralle kahvipaketin hinnalla). Toinen maajussi otti traktorinsa perään tuon niittokoneen ja kaatoi heinän. Heinäseipäätkin piti käydä lainaamassa, kun meillä ei niitä itsellä montaa ole.


Meille tuli tänä vuonna juhannusvieraita, ja tietenkin pistimme heidät töihin. Juhannusaattona, kun juhlakansalla oli ilo ylimmillään, joutui meillä vieraileva porukka heinäpellolle pistämään heinää seipäille. Vieraiden ja oman väen lisäksi hangon ja haravan varteen saapui naapuri ja sukulaisrouvia.


Suurin osa porukasta oli kaupunkilaisia, ja muutamille tämä oli ensimmäinen kerta heinäpellolla. Kommelluksiltakaan ei täysin vältytty. Yksi onnistui tuikkaamaan terävän heinähangon piikin jalkaansa ja toinen kompastui tonttiamme kiertävään aitaan. Syynä eivät olleet juhannusjuomat, sillä heinäpellolla oli tarjolla vain jaffaa, colaa ja vichyä.


Onneksi työläiset olivat ahkeria, sillä työtä oli paljon ja päivä oli kuuma. Kahdeksan ihmisen työpanoksella nousi pellolle 38 seipäällistä hyvää heinää. Heinätöiden jälkeen ruoka maistui ja perunat, lihapullat, kasvislätyt, salaatit ynnä muut katosivat parempiin suihin. Illalla saunottiin ja ihailtiin suurta kokkoa.


Viikkoa myöhemmin pienemmällä porukalla oli toinen iso urakka, kun heinät vietiin seipäiltä talliin. Heinät nosteltiin hangolla naapurin traktorin peräkärryyn, vietiin tallin eteen ja jälleen hangolla nostellen sisälle. Koska meillä ei ole isoja varastotiloja, piti heinää myös talloa, jotta se tiivistyy ja kaikki mahtuu. Väliin heiteltiin 50 kiloa merisuolaa, sillä suola parantaa heinän säilyvyyttä. Tallin ovet jätettiin auki, jotta heinä vielä tuulettuu, mikäli se ei ole täysin kuivaa.


Kiitokset kaikille heinätöihin osallistuneille! Hikistä päivää pellolla on kiva muistella sitten myöhemmin kiikkustuolissa. Parille heinätyöläiselle jäi konkreettisempikin muisto; reikä jalassa ja murtunut kylkiluu. Maatilan työt ovat vaarallisia.