Turpiin vaan, ja onnea!

Lokakuussa kirjoittelin otsikolla "Kukkoilua" meidän kahden kukkomme, Rokkikukon ja Herttakunkun, rauhaisasta rinnakkaiselosta. Toivoin, että elo jatkuu samanlaisena ja kaksi herraa vartioivat yhdessä rouviensa hyvinvointia.

Herroilla oli yhteisessä omistuksessa monta rouvaa. Oli pyöreää hienosulkaista ladya ja simpsakkaa hoikkaa typykkää, oli ruskeaa ja vaaleaa, harmaata, mustaa, keltaista ja kirjavaa silmänruokaa. Neitoja oli kahdelle miekkoselle yhteensä yksitoista. Olisi luullut sen riittävän.

Mutta mustasukkaisuus rouvista tai sitten miehinen näyttämisenhalu pulpahtivat kuitenkin pintaan. Päivänä jos toisenakin kukoista näki, että yhteen oli otettu. Kävi myös selväksi, että tappelut eivät olleet tasa-arvoisia ja toiselle kukoista kävisi pian huonosti.

Rokkikukko edustaa plymouth rock-rotua, jonka ominaisuuksiin kuuluu tietty aggressiivisuus. Kerrotaanpa monesti hurjia juttuja siitä, kuinka kyseisen rodun edustajat ovat aiheuttaneet ihmisissäkin pelkoa ja olleet vaarallisia. Ne kun ovat hyökänneet ihmisten kimppuun. Mutta tämä aggressiivisilla rotuominaisuuksilla varustettu Rokkikukko ei, vastoin odotuksia, meillä ollutkaan se, joka tappelut aiheutti. Pääpukarina toimi jättikochin Herttakunkku.

Kerran olin kunnolla todistamassa kukkojen yhteenottoa. Herttakunkku kävi Rokkikukon päälle kuin yleinen syyttäjä. Se hyökkäsi rokkikukon selkään, repi sitä pään päällä olevasta harjasta nokallaan, kiusasi ja kidutti. Rokkikukko kyhjötti paikallaan, eikä tehnyt elettäkään puolustaakseen itseään, vaikka olisi siihen varmasti pystynyt. Se yritti esittää mahdollisimman pientä ja huomaamatonta.

En voinut katsoa moista sivusta, vaan syöksähdin kanalaan ja nappasin Herttakunkun pois Rokkikukon kimpusta. Herttakunkku jäi lattialle motkottamaan ja kertomaan, että sitä oli moisella käytöksellä syvästi loukattu. Vein Rokkikukon pois karsinasta ja tarjoilin sille kauroja. Arvelin, ettei se ehkä saanut kunnolla syödäkseen, kun toinen kukkoili, mahtaili ja vartioi myös ruokakippoa. Samalla päätin, että näin ei voi jatkua. En kuitenkaan halunnut lopettaa kummankaan ihmisille kiltin kukon elämää. Kyseessähän oli kuitenkin kaksi alle vuoden ikäistä kukkopoikaa. Oli keksittävä muuta.

Ei ole puolta vuottakaan, kun kanalaa laajennettiin palvelemaan paremmin kasvavan kanaparven tarpeita. Laajennuksen lisäksi orret tehtiin uusiksi, maalattiin vähän yms. Tällä kertaa remontti tehtiin periaatteessa käänteisessä järestyksessä.

Kanala jaettiin puoliksi. Väliin tuli seinä, joka erotti taistelevat metsot (vai kukkojako ne olivatkin?) toisistaan. Väliseinä tehtiin laudasta, jottei suora näköyhteys toisiinsa ärsyttäisi kukkoja. Orret purettiin ja rakennettiin molempiin pikkukanaloihin tikapuun näköiset uudet orret. Toiselle puolelle jäi kaksi munintapesää ja toiselle puolelle rakennettiin munintahylly. Munintahylly rakennettiin tuunaamalla ihmisten käytöstä poistuneet kaksi kotikutoista dvd-levyhyllyä uuteen uskoon. Toiseen kanalaan ostettiin uudet ruoka- ja juomakipot ja toisellakin puolella tehtiin uusia järjestelyjä ruokinnan suhteen.

Xxxl-kokoiset rouvat muuttivat yhteen suurikokoisen Herttakunkun kanssa. Tämä tarkoittaa siis jättikochin Berttaa, brahmakana Muffinssia ja orpington-rouvia Martta ja Lyyli. Näiden neitosten saavutus on lähinnä rauhallinen luonne ja kaunis ulkonäkö. Hoikemmat ja paremmin munivat neitoset puolestaan jäivät Rokkikukon vaimoiksi. Hoikkia tyttöjä edustavat suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläisen kannan Pumpernikkeli ja Donitsi, hy-line brown Hintrika, hy-line valkoiset Hansu ja Pirre, ja risteytyskanat Pulla ja Keltainen kana.

No, olihan tämä remontointikin ihan mukava tapa juhlia uutta vuotta. Jos nyt on saavutettu rauha, niin mikäs sen parempi. Ja kyllä uudet kaksi kanalaa nyt ovatkin hienoja! :)

Tuomirannan joulu

Joulu tulee myös Tuomirannan eläimille. Koirat saavat yleensä jotain lahjojakin, puruluita ja sen sellaisia. Muille eläimille tarjoillaan yleensä vähän extraherkkuja ja toivotetaan hyvää joulua. Myös jouluvalmisteluissa erityisesti kissat ovat aktiivisia.

Kissoista nuorempi, Dobby, on auttavainen joka paikassa. Se auttaa mm. lahjojen paketoinnissa. Sen mielestä on maailman tärkeintä tunkeutua lahjapussin sisään ja silputa joulupaperia. Se osallistuisi mielellään myös ruuan laittoon ja piparien leivontaan, jos sitä ei häädettäisi pois tieltä.

Tämän vuoden joulupiparit olivat juuri tulleet uunista ja jäähtyivät pöydällä, kun Dobby päätti ottaa oikeuden omiin hampaisiinsa. Se ymmärsi, että tässä talossa on turha odottaa palvelua. Turha kuvitella, että joku tuo piparin ja mukin glögiä nenän eteen. Se arveli, että parasta palvelua on itsepalvelu. Niinpä se kenenkään huomaamatta hiippaili pöydälle ja nappasi suuhunsa sen kaikista suurimman sydänpiparin. Se syöksyi saaliinensa olohuoneeseen, jossa se nautiskeli varastamaansa herkkua. Joulupiparit olivat siis todistetusti herkullisia.

Jouluaattona jälleen varkaissa...

Joulun ja pakkaspäivien ratoksi kanat saavat meidän kesäpossujen ihraa herkuteltavakseen. Joku joulu olen kanoille oikein lyhteenkin laittanut, mutta eivät ne oikein siitä piitanneet. Perinteiset irtokaurat kipossa maistuvat paremmin. Ja joulun jälkeen kanoilla vasta juhlat onkin. Ne nimittäin saavat syödä joululaatikot ynnä muut ylijäämäherkut, joihin ihmiset ovat jo ihan kyllästyneet. Tosin kanat nauttivat vain ruuan rakenteesta ja ulkonäöstä. Nillä kun ei kuulemma ole juuri lainkaan makuaistia.

Vuohet nauttivat talvesta aurinkoisina, tuulettomina pakkaspäivinä ulkona. Paksu villa pitää lämpimänä ja kunhan lunta ei ole kovin paljoa, on tarhassa mukava temmeltää ja leikkiä puskuleikkejä. Minisikojen karva sen sijaan on niin ohutta, että ulkoilut rajoittuvat satunnaisiin vierailuihin talossa sisällä. Ne kaivautuvat mieluummin kylki kyljessä lämpimään pahnapesään torkkumaan ruokailujen välissä.

Joulukuusihan meillä perinteisesti on joka vuosi. Koiria ei voi kuusen luo päästää, sillä tiedättehän mitä uroskoirat tekevät kuusen juurella? Myös talouden kissat tuovat omia haasteitansa joulukuusen pitoon. Ne nimittäin kokevat, ettei kunnon joulutunnelmaa tule, ellei saa paiskoa tassuilla joulukuusen palloja pitkin huushollia. Samoin kuusen latvaan kiipeäminen on yksi joulun kohokohdista. Niinpä meillä kuusi onkin, painavan kuusenjalan lisäksi, sidottu kattoon kiinni.

Tämä joulukuuhan on jännittävää aikaa meille kaikille. Pitää muistaa olla kiltti, sillä tontut kurkkivat ikkunoiden takaa ja merkkaavat ylös yhtä ja toista. Meillä kyläili pieni ihminen, joka oli hyvinkin tietoinen tonttujen edesottamuksista. Hän tepasteli lumessa tietäväisenä ja arvioi, että hangessa näkyvät koiran tassun jäljet ovat oikeasti tonttujen jälkiä. Kun jälkiä seurasi riittävän pitkälle, löytyi eräs toinenkin koirien jättämä joulutervehdys, ruskea kasa. Arvelimme yhdessä, että se on varmasti tontun kakkaa.

Onneksi tonttujen rankka työrupeama alkaa tältä vuodelta olla ohi ja tontut ehtivät jatkossa vessassakin käydä, niin ei tarvitse meidän tontille muistoa itsestään jättää...

Hyvää joulua! o<|:-)

Joulukuun kuulumisia

Farmarilla on piisannut kiireitä joulukuussa, joten eläinten kuulumisten kirjoittelu on jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin korjata tilanteen ja kirjoitella muutaman sanan.
Tämän kuun 18. päivä meidän vanha rouvamme Jojo (koira) täytti kaksitoista vuotta. Pari vuotta sitten kymppisynttäreille kutsuttiin oikein vieraita ja lahjojakin tuli vino pino. Tänän vuonna sen sijaan rouva juhli ihan perhepiirissä. Se sai herkkuja kamunsa Elviksen kanssa ja sille laulettiin upeaakin upeampi onnittelulaulu.

Minisikojen sorkkien leikkuu tuli myös asialistalle joulukuussa. Se onkin aikamoinen operaatio. Danielin kanssa ei mitään ongelmia ole, se on pieni, syliin kopattava pallukka. Sen sijaan Vicky ei olekaan mikään helppo tapaus. Sen sorkkien leikkuuseen tarvitaan aina kaksi ihmistä. Ongelma on siinä, että se ei luota muihin kuin yhteen ihmiseen, minuun. Mutta aina sorkkien leikkuu on onnistunut, niin tälläkin kertaa.

Sorkkien leikkuussa on vuosien saatossa kokeiltu monenmoista kikkaa. Meillä toimii parhaiten Vickyn kanssa tietty kaava, joka toistetaan muuttumattomana kerrasta toiseen. Tarvitaan lakanoita, sohva, tyynyjä, herkkuja, oksasakset, kaksi ihmistä ja possu.

Ensin suojaan sohvan lakanoilla. Sen jälkeen istun itse sohvalla ja suojaan jalkani tyynyillä ja lakanalla, jotteivät painavat ja kovat sorkat tee mustelmia jalkoihini. Otan suuren kulhollisen herkkuja viereeni ja alan houkutella possua hyppäämään sohvalle. Houkuttelen possun syliini niin, että sen sorkat ovat syvällä sohvan uumenissa ja maha sylissäni. Tämän jälkeen tarjoilen neidolle kasvisherkkuja. Sika on onneksi niin ahne, ettei se malta jättää ruokaa väliin, vaikka sen mielestä epämieluisia asioita tapahtuukin. Siispä minä syötän sylissäni olevaa possua ja toinen leikkaa sen sorkkia. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ruokaa riittää. Tällä kertaa operaatioon kului kuusi paloteltua omenaa, kilo paloteltuja porkkanoita ja ehkä neljäsosakilo viinirypäleitä. Daniel oli myös sylissä ja popsi neljäsosakilon viinirypäleitä sorkkien lyhentyessä.

Eläinlääkärikin vieraili rokottamassa minisikoja. Niille kun täytyy puolivuosittain antaaa sikaruusurokote, jotta ne eivät sairastu yleiseen pöpöön, joka aiheuttaa sikaruusun ja voi tartuttaa myös ihmisen. Koirista myös Elvis oli aika rokottaa.

Tilasin eläinlääkärin muutamia päiviä aikaisemmin ja täytyy sanoa, etten olisi paremmin voinut ajankohtaa ajoittaa. Huomasimme eläinlääkärille soiton jälkeen, että Danielilla on poskessa patti. Se oli sen näköinen, että siinä oli mätää sisällä. Olisivatkohan kärsäkkäät ottaneet yhteen? Joku poskeen oli tullut ja tehnyt paiseen. Daniel ei kuitenkaan ollut kipeä eikä pattiin koskeminen haitannut sitä. Eläinlääkäri määräsi lääkekuurin.

Edellisenä iltana kun eläinlääkärin piti tulla, huomasin, että Elviksen pissa on veristä. Se erottui hyvin valkoisessa lumessa. Muuten hauveli ei onneksi ollut yhtään kipeän oloinen. Ruoka maistui ja hyvä oli vointi. Annoin kuitenkin varmuuden vuoksi särkylääkettä. Eläinlääkäri tutki hauvelia ja totesi, että eturauhastulehdushan se taitaa olla. Myös Elvis sai lääkekuurin. Eturauhastulehdus on kuulemma leikkaamattomilla uroskoirilla tyypillinen erityisesti sellaiseen aikaan vuodesta, kun narttukoirilla on juoksu. Siinä suhteessa tämä tapaus oli hieman poikkeuksellinen.

Molemmat potilaat ovat olleet kilttejä ja ottaneet lääkkeensä ruuan joukossa mukisematta. Kumpikin myös voi hyvin ja Danielin patti näyttäisi puhjenneen ja kuivuneen. Täytyy huuhdella sitä Betadinella vielä. Onneksi tällä kertaa ei tarvittu piikitettävää lääkekuuria. Se kun on aina jonkin verran (ainakin ihmisiä) stressaava asia.

Eläinlääkäri kehui vuohia hyvinvoivan näköisiksi. Ne ovatkin aina olleet tosi terveitä kavereita. Niitä ei ole paljoa tarvinnut hoitaa. Pojilla ei ole koskaan tainnut olla mitään tarvetta eläinlääkärille, mutta kuttu on kerran ollut antibioottikuurilla.

Nyt kun eläimillä on taas kaikki hyvin, voi joulukin tulla. :)

Kuu kinkusta jouluun

Tämän vuoden kesäpossut kasvoivat komeasti. Herkkupeppu ja Simasuu nautiskelivat erinomaisia ruokia koko kesän. Niistä tulikin suurimmat possut, mitä meillä kolmivuotisen kesäpossuhistorian saatossa on ollut. Ja ne olivat myös äärimmäiset söpöjä ja ihania possuja, jos en ole jo maininnut. ;)

Myös niiden liha on herkullista. Meillä on syöty possupihvejä ja uunipossua. Jokunen possunjauheliharuokakin on tullut jo popsittua, sillä jauhoin lihoista 30 kiloa jauhelihaa. Tuo possunliha on niin hyvää, ettei sitä tarvitse paljoa edes maustaa. Se on itsessään tosi maukasta. Tavallisten possuruokien lisäksi pitäisi yksi operaatio pyöräyttää käyntiin ja astua askeleen lähemmäksi vuotuista kuusijuhlaa. Nimittäin pian pitäisi ottaa kinkku sulamaan, jotta se ehditään suolata ennen joulua.

Kinkku sulaa kellarissa muutamasta päivästä lähemmäs viikkoon. Se tarvitsee pitkän sulamisajan, sillä se on tänä vuonna melkoinen köntti, peräti kolmetoista kiloa. Ja tässä välissä meidän täytyy kiltisti kipittää kauppaan ostamaan isompaa saavia. Luulen, että meillä ei ole riittävän suurta astiaa tämän vuoden kinkulle. Vaikka ei ne kinkut aikaisemmistakaan kesäpossuista ihan mikroskooppisia ole olleet.

Kun kinkku on sulanut, itsenäisyyspäivän tienoilla, keitetään suolavettä. Sitä tarvitaankin jonkin verran, sillä koko kinkku täytyy saada veden alle. Kymmeneen vesilitraan kaadetaan joukkoon kilo suolaa (tai vähän reilummin). Sitten keitellään, kunnes suola liukenee. Näin saadaan 10 prosenttista (tai vähän vahvempaa) suolaliuosta. Se on hyvä. Kinkun peittämiseen suolaliuoksella tarvitaan useampia kymmeniä litroja vettä ja useampia kiloja suolaa. Liuos täytyy jäähdyttää. Kinkku laitetaan isoon astiaan ja suolaliuos kaadeaan sen päälle.

Olette ehkä kuulleet järvestä nimeltä Kuollutmeri. Siellä suolapitoisuus on keskimäärin 25 prosenttia, eli huomattavasti korkeampi, kuin kinkun suolaliuos. Ja, kuten tiedämme, tuossa järvessä ei voi sukeltaa, sillä suolavesi kelluttaa. Ja vaikkei kinkun suolaliuos olekaan yhtä tujua, sama tapahtuu kinkulle; se alkaa kellua. Siksipä se saa päällensä painon. Se ei saa nousta pintaan, ettei liha pilaannu.

Kinkku ja suolavesi kiikutetaan paikkaan, jossa lämpötila on nollan tienoilla. Siellä possun pylly saa uiskennella pari, kolme viikkoa. Kinkkua pitää tarkkailla, ettei se nouse pintaan ja että kaikki sujuu suunnitellusti. Vettä voi vaihtaa välillä.

Paria päivää ennen paistamista suolavesi kipataan pois ja laitetaan kinkku vuorokaudeksi pelkkään kylmään veteen. Näin liika suola poistuu pinnasta. Sen jälkeen kinkku nostetaan kuivumaan. Ja seuraavana päivänä possu menee uuniin. Sitten se kuorrutetaan ja syödään.

Ja se on tosi hyvää. Uskokaa pois!

Kynsiä, hampaita ja saippuavaahtoa

Meillä oli viime viikonloppuna vieraita. Rapsuteltiin vuohia ja siliteltiin kesympiä kanoja muiden ohjelmanumeroiden lomassa. Sitten yksi vieraista lausui painavan arvionsa Sirius Mustasta. Hänen mielestään Sirius Mustan turkki näytti vähän rasvaiselta. Hän arveli, ettei kissaa varmaan ole vähään aikaan pesty.

Lamppu syttyi. Kissa + pesu = eipä ole tullut mieleenkään. Vieraani rohkaisi, että kyllä heillä pestään maatiaiskissat samoin kuin koirat, eli muutaman kerran vuodessa.

No mikäpäs siinä sitten. Vähän aikaa sitten kaadoin ämpäriin shampoota ja päälle haaleaa vettä ja sain shampoon vaahtoamaan. Ämpärin sijoitin kylpyhuoneeseen. Sitten hain pyyhkeen ja ensimmäisen onnekkaan, eli Sirius Mustan.

Kissan valinta oli kyllä selkeää taktikointia. Otin ensimmäisenä kissoista kiltimmän. Sen, jonka tiesin, ettei raatele minua verille ja pure täyteen reikiä. Mietin, että jälkimmäinen kissa, Dobby, pitäisi ehkä pestä koko käsivarren mittaiset hypervahvat hanskat kädessä, jotta hampaat ja kynnet eivät tee minusta selvää.

Mutta kaikki sujuikin paremmin kuin odotin. Sirius Musta yritti karkuun, kun valelin sen päälle saippuavettä ja pesin sitä. Kun huuhtelin kissaa, se maukui surkeasti apua. Lopulta kääräisin pojan pyyhkeeseen ja ajattelin, että se varmaan vihaa minua lopun elämänsä.

Samat kuviot toistettiin Dobbyn kanssa. Se pisti hanttiin yllättävän vähän. Pesu, huuhtelu ja kuivaus sujui ilman ongelmia.

Nyt kaksikko istuu keittiön pöydällä. Ne nuolevat toistensa turkkeja ja yrittävät toipua nöyryytyksestä. Minulla itselläni on tätä kirjoittaessani vain pari vaivaista naarmua kädessä ja litimärät vaatteet päällä. Nyt lopetan kirjoittamisen, sillä on seuraavan operaation aika. Elvis ja Jojo eivät vielä tiedä, että tänään myös koirat "pääsevät" pesulle...

EU:n eläinsuojelutarkastus

Muistellaanpa vähän menneitä, kun pimeän aikaan ei meidän tilalla niin paljoa tapahdu kuin kesällä. Eläimet ulkoilevat vähemmän ja muutenkin eletään rauhallisempaa "talvihorrosta".

Viime talvena meitä suosi arpaonni. Läänineläinlääkäri, jota en tuntenut aikaisemmin, soitti. Hän kertoi, että olimme voittaneet arvonnassa, niin sanotusti. ;)

Euroopan Unioni määrää, että sen jäsenmaissa pitää suorittaa otantaan perustuvia eläinsuojelutarkastuksia tuotantoeläimien kohdalla. Tarkastettavia tiloja ovat mm. siipikarjatilat, joissa on munivia kanoja, sikatilat ja vuohitilat. Tarkastuksilla varmistetaan, ettei eläimiä kohdella kaltoin, vaan niiden pidolle asetettavat eläinsuojeluvaatimukset täyttyvät. Ja se on minusta ehdottomasti hyvä juttu.

No meidän kohdallemme osui siis tämä otantaan perustuva arpaonni. Tarkastus olisi voitu tehdä kanoille tai sioille, sillä kumpiakin meillä on. (Okei, munivia kanoja pitäisi kait olla useampi sata, jotta meidät valittaisiin tarkastuskohteeksi.) Mutta arpaonni oli osunut kohdallemme vuohitilan osalta. Olimme päässeet niiden kahden prosentin joukkoon, jotka suomalaisista vuohi- ja lammastiloista tarkastettiin.

Eläinlääkäri kertoi, että vaikka kyseessä on otanta, niin sellaisia tiloja tarkastetaan useammin, joissa on ollut aikaisemmin jotakin huomautettavaa eläinten oloissa. Hän kuitenkin kertoi, että oli kuullut (vai selvittänyt?), että meidän tilallamme eläinten asiat ovat hyvin. (Niinkun tietysti pitää ollakin.)

Eläinlääkäri saapui meille Tapani-myrskyn jälkimainingeissa muistaakseni joulukuun 27. päivä viime vuonna (2011). Kävimme tutkimassa meidän valtavan, kolme vuohta käsittävän vuohitilan oloja. Eläinlääkäri kyseli mm. millainen ilmanvaihtojärjestelmä vuohilassa on, kurkisteli, että onko sorkat asianmukaisesti leikattu, kyseli eläinlääkärikäynneistä, korvamerkeistä, eläinluettelosta ja sen sellaista.

Tämän jälkeen menimme sisälle täyttämään kuusi sivua pitkän kyselylomakkeen. Siinä selviteltiin monenmoista vuohiin liittyvää. Lomakkeessa oli väittämiä, joihin eläinlääkäri rastitti, että oliko asia kunnossa vai ei tai sitten kohdan "ei koske tilaa".

Lomakkeessa oli hassuja, tai ehkä ennemminkin karmeita, kohtia. Yksi väittämä / kysymys kuului: "Vuohia ei tehdä liikkumattomaksi sähkön avulla." En edes tiedä miten moinen tapahtuu, mutta ei ole koskaan edes tullut mieleen, että tuollainen voisi olla mahdollista. Kuulostaa kamalalta.

Kesken lomakkeen täyttämisen Tapani-myrsky muistutti, että sen mahti ylettyi meillekin. Sähköt menivät. Loppu lomake täytettiin taskulampun valossa.

Evira kertoo, että vuonna 2011 Suomessa tarkastettiin 12 vuohitilaa. Meidän tilamme oli yksi niistä. Evira myös kertoo, että vuohitilojen osalta tilanne oli viime vuonna hyvä. Yhdeltäkään tarkastetulta tilalta ei löytynyt huomautettavaa. Se on hienoa. :)

Kuulon alenemaa

Jojo on aina ollut hyvin itsenäinen ja aikaansaava tyyppi. Pentukoirana se pureskeli aivan uudet kengät rikki, eikä silloinen vuokraisäntä vieläkään tiedä, että asunnosta puuttuu yksi jalkalista, jonka Jojo pisteli säleiksi. (Onneksi huomaamattomasta paikasta.) Kotipihalla Jojolla on aina ollut omia jäljestys- ja mutakuopan kaivuuprojekteja. Aktiivisen luonteensa vuoksi sen kanssa on menneinä vuosina harrastettu
(ei vakavissaan, vaan virikkeiden tarjoamiseksi) agilityä  ja metsästyskoiraksikin siitä olisi varmasti ollut.

Jojon kuulo on aina ollut valikoiva. Se tottelee kyllä hyvin, kun se on kontaktissa omistajaansa. Esimerkiksi agilityradalla se seurasi yleensä tarkasti ohjeita. Sen sijaan vapaammin ollessa, kuten metsälenkillä tai pihan kaivuuprojektien keskellä, Jojo kyllä tottelee, mutta vasta hetken kuluttua.

Toki välillä aktiivisuus ja se, että Jojo uskoo tietävänsä, mitä siltä odotetaan, ovat tehneet kontaktitilanteessakin sen, ettei Jojo ole malttanut kuunnella ohjeita. Eräissä epävirallisissa agilitykisoissa Jojo tiesi, että kohta päästään radalle ja se oli siitä innoissaan. Kun lupa lähteä liikkeelle tuli, Jojo ei kuunnellut omistajaa. Sen sijaan neito ampaisi kuin salama liikkeelle, hyppi esteiden yli ja renkaan läpi, juoksi kovaa vauhtia tunnelimaisen putken läpi ja ponkaisi keinulaudalle. Omistaja jäi hölmönä lähtöpaikalle tuijottamaan typykän menoa kaiken muun kansan hihitellessä touhua vierestä.

Mutta, kuten aikaisemmin olen kertonut, neito on rauhoittunut tuosta superaktiivisuudestaan paljon. Eikä se todella vieläkään ole mikään passiivinen tapaus. Ehei, se on reipas likka, joka täyttää joulukuun 18. päivä tänä vuonna 12 vuotta. Ihmisen ikään verrattuna Jojo olisi jo päälle 8kymppinen. Sen fyysinen kunto ei kuitenkaan vastaa tuon ikäistä ihmistä, sillä se juoksee ja touhuaa sen verran paljon.

Todellisesta iästä kertoo kuitenkin se, että Jojon kuulo on alkanut viime aikoina selvästi heiketä. Sitä on ihan turha enää pihalla viheltää, sillä vihellysääni on sen kuulolle liian korkea. Hiljaisesta puheesta se ei välttämättä enää erota omaa nimeään, kun aikaisemmin nimen mainitseminen sai sen valpastumaan, vaikkei puhetta olisi osoitettu sille.

Nyt sen huomion saamiseksi pitää tehdä hieman enemmän töitä. Pitää huutaa kovempaa, tai mennä lähemmäs kutsumaan sitä. Elehtiminenkin auttaa. Koira kun seuraa myös ihmisen non-verbaalista viestintää. Tai sitten pitää vain odottaa, että koska Jojo itse päättää, että on ulkoillut sopivan määrän ja on aika tulla sisälle.

Mutta mitäs pienistä. Jos nyt ei ihan kaikkea kuule, niin eipä tarvitse ainakaan omistajan tylsiin kutsuhuutoihin reagoida senkään vertaa kuin aikaisemmin. Meidän seniorikansalainen on edelleenkin reipas ja elämänmyönteinen. Tällä hetkellä se rouskuttaa keittiössä puruluuta. Ja kun se on saanut omansa syötyä, se tarkastaa, onko Elviksen puruluusta jotakin jäljellä. Mikäli on ja Elviksen keskittymiskyky herpaantuu hetkeksi, päätyy sekin herkku ikäneidon suuhun.