Soma keinoemona

Sain muutama päivää sitten puhelun. Cane corso -rotuiselle koiralle oli tehty keisarileikkaus ja tuloksena oli 9 pikkuista pentua. Ilmeisesti koiramamman voinnin ja sen sellaisten syiden vuoksi se ei pystynyt imettämään pikkuisiaan. Tarvittiin maitoa.

Suomenvuohi Soman maidot on nyt lypsetty muutamana päivänä pikkukoirien ruuaksi. Kuulemani mukaan maito maistuu ja pennut voivat hyvin. Ja kasvavat.

Soma nauttii toukokuun auringosta.

Cane corso ei olekaan mikään pikkuhauva.  Wikipedia kertoo, että aikuinen uros painaa 45-50 kg, narttu 40-45 kg. Rotu on lähtöisin Italiasta, ja se on vanha työkoirarotu. Sitä on käytetty muun muassa vartiointitehtävissä ja suurriistan metsästyksessä. Sen esi-isät ovat olleet muinaisen Rooman valtakunnan sota- ja taistelukoiria.

Soma ottaa tehtävänsä rennosti ja syö hyvin. Onneksi ruoho on alkanut vihdoin kasvaa. Tuore ruoho nimittäin lisää maidon tuotantoa. Ensimmäisinä kesinä Soma lypsi 4 litraa päivässä, nyt tuo määrä on supistunut noin litraan. Se on silti aika hurja määrä, sillä Soma on lypsänyt yhdellä poikimisella tähän mennessä 11 vuotta ja 10 kuukautta.

Toivottavasti pennut kasvavat vahvoiksi ja reippaiksi Soman maidon tukemana.

Pukki vai pässi, vaimikäsenytoli?

Kun eläimistä puhutaan, monella ihmisellä menee vuohi ja lammas iloisesti sekaisin. Ja jos eläinlaji on oikea, niin hämmennystä aiheuttaa sukupuolten nimeäminen. Tämä on kokemukseni mukaan melko tavallista.

Esimerkiksi Uuno muuttaa maalle -elokuvassa esiintyy komeasarvinen pukki, eli urosvuohi. Elokuvassa kuitenkin puhutaan kyseisestä eläimestä pässinä, eli uroslampaana. Suomisen perheen vaari juo eräässä Suomisen perheestä kertovassa elokuvassa kilin maitoa, eli lapsivuohen maitoa. Tosiasiassa vaari kuitenkin juo kutunmaitoa, eli poikineen naarasvuohen maitoa, sillä kili ei lypsä, eli anna maitoa. (Tai voihan se olla kilin maitoa silloin, jos vaari on pihistänyt kilille tarkoitetun maidon ja juo sen itse. Mutta se olisi vähän ikävästä tehty.) Tällaiset pienet epätarkkuudet eivät haittaa tai pilaa elokuvanautintoa.

Sen sijaan erään uutiskynnyksen ylittäneet jutun lukeminen oli minulle todella vaikeaa vähän aikaa sitten. Jäin hämmästelemään sitä, kuinka suppea eläintietous toimittajalla oli ja muu sisältö menikin minulta isolta osin ohi. Toimittaja nimittäin kirjoitti juttua kukosta, mutta ei osannut nimetä sitä. Hän käytti useampaan kertaan kiertoilmausta urospuolinen kana tai kanan urospuolinen edustaja. Jotenkin kuvittelin, että kana ja kukko ovat kaikille tuttuja jo viimeistään alakoulusta, mutta selvästikin olin väärässä. Asia jäi mietityttämään minua ja vähän huolestuttamaankin. Näinkö vähän me tiedämme eläimistä? Jälleen kristallisoitui se, että tiedämme nykyään hyvin vähän siitä, mistä ruoka tulee. Ehkä siksi tuotantoeläimetkin ovat meille vieraita.

Noh, mitäs näistä. Taidanpa tästä lähteä katsomaan, että onkohan urospuolinen kana muninut tänään paljon kilejä. Samalla käyn lypsämässä karjun. ;)

Tikapuut

Kuten olen viime aikoina melko usein todennut, meidän eläimillä alkaa eläkepäivät olla käsillä. Viimeisin muistutus siitä on kuttumme Soma, joka ei enää oikein mielellään hyppää lypsypöydälle.

Soma siis lypsetään päivittäin ja maidosta valmistetaan mm. viiliä ja juustoja. Koska kutun tissit ovat matalalla, on ihmisillä mukavampi lypsyasento, kun kuttu on hieman korkeammalla, esimerkiksi seisoo pöydällä. Viime kuukausiin asti Soma on hypähtänyt pöydälle kepeästi ja seissyt pöydällä kauraa ja lypsyrehua syöden, kun toimitus on hoidettu.

Nykyään Soma ei mene pöydälle yhtä mielellään. Ehkä vanhoja niveliä kolottaa, sillä rouvalla on ikää jo kymmenen vuotta ja se on jo lähes yhdeksän vuotta ollut lypsyssä. Siitä voi laskea, että pöydälle hyppyjä on muutama kertynyt.

Reipas remonttimies yhdessä meillä kylässä käyneen pikku apulaisen kanssa rakensi somalle rappuset, jotka johtavat lattialta lypsypöydälle. (Tai apulainen taisi kyllä rakentamisen ajan syöttää kanoille ruohoa, mutta mitäs pienistä.) Rappuset ovat oikeastaan pöydälle johtava ramppi, jossa on poikkipuita helpottamassa kiipeämistä. Joka tapauksessa lopputulos on hieno.

Pikku apulainen halusi testata rappuset ja leikki olevansa Soma. Tämä sijaisSoma konttasi rappuset ylös pöydälle ja vaati sitten, että nyt pitää lypsää. Sitten tultiin hyvässä järjestyksessä rappuset alas. Ja tämä toistettiin monta kertaa.

SijaisSoma myös oli kai sitä mieltä, että Elvis-koira oli hieman likainen. Yleensä vuohet eivät minun mielestäni erityisen paljoa nuole, mutta tämä sijaisvuohi pesi kielellään Elviksen turkkia ja naamaa. Elvis oli toiminnasta hämillään ja nuoli kyllä toisen naaman vastapalvelukseksi myös, mutta meni sitten karkuun. Puhdasta kai tuli ja ainakin ihmislapsen vastustuskyky sai lisäpotkua.

Oikea Soma sen sijaan ei heti niellyt ideaa kulkemista helpottavasta rakennelmasta. Se meinasi hypätä pöydälle. Kun ohjasin sen kiipeämään pöydälle, kuttu teki täyden stopin. Siinä sitä sitten väkisin tuupittiin  ja vedettiin rappusia ylös. Ja kun kuttu jotain päättää, niin sen päätä ei ihan heti käännetä. Lopulta Soma kuitenkin oli pöydällä ja lypsy sujui totuttuun tapaan. Ja alastulo sujui yhtä hienosti, kuin portaiden nouseminenkin. (Hohhoijaa.) Mutta ehkä parin päivän harjoittelun jälkeen Soma oppii luottamaan ramppiin ja käyttämään sitä.

Miksi meillä on eläimiä? - Terveiset ääliöille

Aina silloin tällöin joku ääliö kyseenalaistaa elämäntapani. "Miksi teillä on noin paljon eläimiä? Ei niistä ole mitään iloa." Niinpä niin. Voisin minäkin kyseenalaistaa ääliöiden elämässään tekemät valinnat. Voisin kysyä, että miksi ääliö on hankkinut lapsia. Kyllähän sen jo Taavetti Lindqvist tiesi Volter Kilven novellissa Jäällävaeltaja: "Risti lapsistakin. Ainainen vaiva, vähän apua." Olen samaa mieltä. Tai voisin kysyä miksi ääliö edelleenkin syö pizzaa, vaikka on jo nyt lihava. Jne. Vetäkää vain herne nenään. Niin minäkin teen, kun eläimiäni tai eläintenpitoani tullaan arvostelemaan.

Tiedän tasan tarkkaan, että minun ei tarvitse perustella valintaani pitää eläimiä kenellekään. Teen sen silti. Ja perustelen kyllä sille ääliöllekin, joka suunsa aukaisee.

Ensinnäkin, eläimet ovat harrastus. Joku soitta fagottia, toinen juo viskiä. Minä pidän eläimiä. Se on minun mielestäni kivaa. Minulle on tänään tuottanut suunnatonta tyydytystä lämmin sää ja se, että minipossut pääsivät ensimmäistä kertaa tänä keväänä pidemmäksi aikaa ulos. Kävin rapsuttelemassa niitä aitauksessa ja kyselemässä, että onko ihanaa, kun saa ulkoilla. Näytti olevan.

Tänään on kärrätty 36 kottikärryllistä p***aa. Nimittäin pukkipoikien kestopehku on tyhjennetty ja samoin kanalan purut on vaihdettu. Se on kovaa työtä ja otti useamman tunnin. (Voisihan sitä vappupäivän krapulassakin maata, mutta minusta näin on kivempaa.) Tämän viikonlopun aikana pitää vielä tyhjentää Soman karsina kestopehkusta ja minipossujen karsina myös. Eli varmasti tulee vielä toiset 36 kottikärryllistä. Hiki päässä on töitä tehty, mutta onpa välillä ollut kiva istahtaa kivelle eväsleipien ja kahvitermarin kanssa nauttimaan kesäisestä päivästä ja siitä, että myös eläimet ovat päässeet säästä nauttimaan. Ja kaiken sen raatamisen jälkeen on ihan maailman paras tunne, kun näkee kanan kylpevän puhtaissa puruissa onnellisena. Eläinten pito siis ylläpitää sekä fyysistä kuntoa että mielenterveyttä. On jopa tutkimuksia siitä, että eläimen silittäminen laskee verenpainetta ja lievittää stressiä.

Eläinten pito luo sosiaalisia suhteita. Ihmiset ovat yleensä hyvin kiinnostuneita, ja toki myös hämmästyneitä, kun kerron eläimistä. Moni pyytää päästä kylään eläimiä katsomaan. Onhan se pieni ylpeydenaihe, kun voi hyvin hoidettuja eläimiä muillekin näyttää. Minua on tultu kiittämään, kun olen töissä kertonut eläinten pidosta. Se on koettu eksoottisena ja kiinnostavana asiana. Ihmiset ovat hämmästelleet tietomäärääni eläimistä ja kertoneet oppineensa valtavasti uutta. Oikeastaan sitä ei ole itse edes huomannut, kuinka tietotaito on vuosien varrella karttunut.

Lapsille voi eläinten pidon kautta opettaa monenlaisia asioita. Esimerkiksi vastuunottoa, toisen elävän olennon hyvää kohtelua ja ymmärrystä siitä, mistä ruoka oikein tulee.

Eettisestä ja ekologisesta näkökulmasta eläinten pito on varsin trendikästä. Kun itse tuottaa osan käyttämästään ruuasta, se on takuulla lähiruokaa. Kun ruoka on itse kasvatettua (esim. meillä maito, munat ja myös osittain liha), tietää tasan tarkkaan millaisista oloista se tulee.

Ja mikä onkaan suloisempaa, kuin syliin käpertyvä kissa, sohvalla kyljessä kyhnyttävä koira tai pieni, vastasyntynyt kili? Minun mielestäni tässä maailmassa ei mikään. Siksi meillä on eläimiä.

Yleisön pyynnöstä: Kuttufetan teko-ohje kuvien kera

Okei. Otsikko on ehkä vähän turhan mahtipontinen. Mutta siis yksi blogin lukija toivoi kuttufetan teko-ohjeeseen mukaan kuvia. Tässä siis uudelleen ohje kuttufetan valmistamiseen.

Kuttufetaan tarvitaan
Vähintään 5 litraa maitoa
pari dl kuttuviiliä
reilu ruokalusikallinen juoksutetta

suolaa
mausteita
öljyä

Vähintään viisi litraa kutunmaitoa kuumennetaan lähes kiehuvaksi. Tässä maito menossa 10l kattilaan.

Kaikki lähtee liikkeelle samoin, kuin viilin teossa, maidon kuumentamisesta lähes kiehuvaksi. Tämän jälkeen maitokattila laitetaan kylmään veteen. Maito saa jäähtyä vähän alle 40 asteiseksi. Sen jälkeen maitoon lisätään viili ja sekoitetaan. Maito saa odotella huoneenlämmössä tunnin verran.

Tunnin kuluttua maito-viiliseokseen kaadetaan juoksute ja sekoitetaan. Sörsseli saa taas levätä viidestä kymmeneen minuuttia. Maito muuttuu paksummaksi juustomassaksi.

Kun kutunmaitoon on lisätty sekä viili että juoksute, se alkaa muuttua paksummaksi juustomassaksi.
 

Kattila siirretään hellan levylle ja lämmitetään. Seos saa kuumentua noin 50 asteiseksi. Samalla sitä sekoitellaan, ettei se pala pohjaan. Massa saa muuttua rakeiseksi puuroksi. Juustomassa nimittäin alkaa viimeistään tässä vaiheessa erottua herasta. Hera on ravintopitoista nestettä, jota juuston teosta jää yli. Myös herasta voi tehdä juustoa, herajuomaa myydään kaupassakin terveellisenä aineena ja sitä voi käyttää vaikka leipätaikinan nesteenä. Herassa on paljon luonnollista proteiinia. Mutta nyt eksyttiin sivuraiteille.

Keltainen hera erottuu valkoisista juustorakeista.

Kun lämpöä on riittävästi, juustorakeet alkavat sekoittaessa kerääntyä yhteen kiinteäksi massaksi. Silloin massa on valmista. Se siirretään pois levyltä ja annetaan massan laskeutua kattilan pohjalle. Tämän jälkeen hera kaadetaan pois. Juustomassa siirretään varovasti siivilään valumaan. Tämän jälkeen se siirretään harsokankaan päälle. Harsokankaasta tehdään mytty, joka nostetaan roikkumaan. Juustomassa roikkuu harsokankaan sisällä ja valuttaa ylimääräiset herat pois. Juusto saa valua ainakin noin 12 tuntia. Sinä aikana juustomassasta tulee tiivis.

Usein seuraavana päivänä juustomassa leikataan muutamaan lohkoon, väliin laitetaan reilusti suolaa.

Seuraavana päivänä juustosta on tullut tiivis ja sitä on helppo leikata. Juusto leikataan muutamaan lohkoon ja väliin laitetaan reilusti suolaa. Meillä suolan määrää ei mitata, puhutaan kuitenkin ruokalusikallisista, ei teelusikallisista. Kokeilemalla tulee näppituntuma oikeaan suolan määrään.

Juusto lepäilee ja kerää itseensä suolaa kannellisessa rasiassa muutaman päivän jääkaapissa. Tämän jälkeen juusto leikataan kuutioiksi, laitetaan rasiaan ja väleihin ripotellaan mausteita. Niitä ovat esim. yrtit, valkosipuliviipaleet ja pippurit. Lopuksi rasiaan kaadetaan öljyä niin, että juusto ja mausteet peittyvät. Juusto saa maustua jääkaapissa vielä muutaman päivän. Sitten se on valmista nautittavaksi.

Fetan voi maustaa esimerkiksi pippurilla ja valkosipulilla.

 Ja se on muuten ihan älyttömän hyvää.

Mitä kutunmaidosta voi tehdä? Osa 3: juoksutinjuusto

Kolmanneksi yleisin tuote kutunmaidosta meillä on juoksutinjuusto, eli kaupassa myydään kotijuustona. Siihen tarvitaan:

Noin 5 litraa kutunmaitoa
Noin ruokalusikallinen juoksutetta
Suolaa

Taas lähdetään perinteisesti liikkeelle, eli maito lämmitetään lähelle kiehumispistettä. Tämän jälkeen maitokattila jäähdytetään kylmässä vedessä niin, että maito on noin 30 asteista. Sitten lisätään juoksute ja sekoitetaan.

Juoksutehan on entsyymi, joka erottaa maidosta heran ja juustomassan. Sitä voi ostaa apteekista, mutta me ostamme juoksutteen ihan ruokakaupasta.

Maidon annetaan levätä juoksutteen lisäämisen jälkeen viidestä kymmeneen minuuttiin. Tänä aikana hera ja juustomassa alkavat erottua toisistaan. Maitokattila nostetaan jälleen liedelle ja kuumennetaan noin 50 asteiseksi. Massaa sekoitetaan, jottei se pala pohjaan. Kun juustorakeet alkavat sekoittamisen yhteydessä tarttua toisiinsa, on juustomassa valmista.

Kattila siirretään pois levyltä. Juustomassasta ei tule yhtä raskasta kuin fetassa, joten massa ei välttämättä laskeudu kattilan pohjalle tiiviinä. Juustomassaa kaadetaan varovasti siivilään. Siitä massa siirretään kasteltuun ja suolattuun juustomuottiin. Juustomuottiin tulee päälle kansi ja paino, jotta juustomassa tiivistyy. (Kerroin tämän nyt niin, että se olisi kovinkin helppoa. Oikeasti juustomurujen kanssa saa olla aika varovainen, etteivät ne karkaa siivilän läpi tai juustomuotin koloista.)

Meillä on puisia juustomuotteja. Niitä on hankittu markkinoilta, mutta näyttää niitä olevan myynnissä jossain suurissa hypermarketeissakin. Juustomuotti tai juustokehikko on siis kehikko, jonka pohjassa on reikiä ja kivoja kuvioita. Reikien kautta loppu hera valuu pois ja kuvio tulee juoksutinjuuston pintaan. Näin juoksutinjuusto on kauniin näköinen.

Meillä ei juustosta tule hampaissa narskuvaa, vaan pehmeämpää. Hyvää se on niinkin.

Lisää kutunmaidosta valmistettavia juttuja voi lukea esimerkiksi Vuohi ja kotikokki - kirjasesta tai Vuohien Ystävien Pienestä Keittokirjasesta. Näitäkin reseptejä on mukailtu em. kirjasten ohjeiden mukaan.

Mitä kutunmaidosta voi tehdä? Osa 2: kuttufeta

Ihmispiireissä meidän kutunmaidosta jalostetuista tuotteista Tuomirannan kuttufeta nauttii ehdottomasti suurinta suosiota. Sen valmistus on viiliä työläämpää, eikä ilman viiliä sen valmistuksesta tulisi mitään.

Minä en meillä ole mikään juustomestari, vaan olen tähän tekstiin konsultoinut tyyppiä, joka pääsääntöisesti meillä juuston teosta vastaa. Näin meillä valmistuu kuttufeta:

Kuttufetaan tarvitaan
Vähintään 5 litraa maitoa
pari dl kuttuviiliä
reilu ruokalusikallinen juoksutetta

suolaa
mausteita
öljyä

Kaikki lähtee liikkeelle samoin, kuin viilin teossa, maidon kuumentamisesta lähes kiehuvaksi. Tämän jälkeen maitokattila laitetaan kylmään veteen. Maito saa jäähtyä vähän alle 40 asteiseksi. Sen jälkeen maitoon lisätään viili ja sekoitetaan. Maito saa odotella huoneenlämmössä tunnin verran.

Tunnin kuluttua maito-viiliseokseen kaadetaan juoksute ja sekoitetaan. Sörsseli saa taas levätä viidestä kymmeneen minuuttia. Maito muuttuu paksummaksi juustomassaksi.

Kattila siirretään hellan levylle ja lämmitetään. Seos saa kuumentua noin 50 asteiseksi. Samalla sitä sekoitellaan, ettei se pala pohjaan. Massa saa muuttua rakeiseksi puuroksi. Juustomassa nimittäin alkaa viimeistään tässä vaiheessa erottua herasta. Hera on ravintopitoista nestettä, jota juuston teosta jää yli. Myös herasta voi tehdä juustoa, herajuomaa myydään kaupassakin terveellisenä aineena ja sitä voi käyttää vaikka leipätaikinan nesteenä. Herassa on paljon luonnollista proteiinia. Mutta nyt eksyttiin sivuraiteille.

Kun lämpöä on riittävästi, juustorakeet alkavat sekoittaessa kerääntyä yhteen kiinteäksi massaksi. Silloin massa on valmista. Se siirretään pois levyltä ja annetaan massan laskeutua kattilan pohjalle. Tämän jälkeen hera kaadetaan pois. Juustomassa siirretään varovasti siivilään valumaan. Tämän jälkeen se siirretään harsokankaan päälle. Harsokankaasta tehdään mytty, joka nostetaan roikkumaan. Juustomassa roikkuu harsokankaan sisällä ja valuttaa ylimääräiset herat pois. Juusto saa valua ainakin noin 12 tuntia. Sinä aikana juustomassasta tulee tiivis.

Usein seuraavana päivänä juustomassa leikataan muutamaan lohkoon, väliin laitetaan reilusti suolaa. Juusto lepäilee ja kerää itseensä suolaa kannellisessa rasiassa muutaman päivän jääkaapissa. Tämän jälkeen juusto leikataan kuutioiksi, laitetaan rasiaan ja väleihin ripotellaan mausteita. Niitä ovat esim. yrtit, valkosipuliviipaleet ja pippurit. Lopuksi rasiaan kaadetaan öljyä niin, että juusto ja mausteet peittyvät. Juusto saa maustua jääkaapissa vielä muutaman päivän. Sitten se on valmista nautittavaksi.

Ja se on muuten ihan älyttömän hyvää.

Mitä kutunmaidosta voi tehdä? Osa 1: viili

En ajatellut tästä mitään ruokablogia tehdä, taidot eivät siihen riitä. Mutta ajattelin kertoa tavallisimmista jutuista, johon meillä kutunmaitoa jalostetaan.

Me saamme päivittäin suomenvuohi Soman maitoa. Koska kutunmaito on aika voimakkaan makuista, ei meillä sitä juoda, kahviin ja ruuanlaittoon kyllä käytetään. Mutta maidolle on monenlaista muutakin käyttöä.

Kaikkein eniten maitoa meillä käytetään viilin valmistukseen, sillä sitä kuluu arkipäivissä eniten. Viiliä nauttivat päivittäin koirat Jojo, Elvis ja Rauli sekä minipossu Vicky ja mikropossu Daniel. Myös kanat syövät silloin tällöin viiliä ja ihmisillekin sitä voi toki tarjota. Kesällä viiliä kuluu suuret määrät enemmän, sillä kesäpossut hotkivat ihanan viileää kuttuviiliä hyvällä halulla.

Meillä tehdään yleensä kerralla iso erä viiliä, siihen tulee useamman päivän maidot. Maito lämmitetään lähelle kiehumispistettä suuressa kattilassa. Pastöroinnissa maito kuumennetaan yli 72 asteeseen vähintään 15 sekunnin ajaksi. Pastörointi tuhoaa 99,9% pöpöistä. (Meillä maito kyllä kuumennetaan kuumemmaksi. No, kuolevathan pöpöt ainakin.)

Tämän jälkeen maitokattila jäähdytetään pikaisesti kylmässä vedessä. Maito jäähdytetään huoneenlämpöiseksi. Sen jälkeen joukkoon lisätään pieni kauhallinen viiliä ja sekoitetaan hyvin. Kattilan päälle nostetaan kansi ja kattila jää pöydän kulmalle odottamaan seuraavaa päivää. Huoneenlämmössä viili valmistuu itsekseen. Noin vuorokauden kuluttua viili on valmista syötäväksi.

Se on aika helppoa.