torstai 24. toukokuuta 2018

Aggressiivinen kukko

Meillä on pian parin vuoden ikäinen kukko, nimeltään Salmiakki. Se on plymouth rockin ja Araucanan risteytys. Kukko on tosi komea ja suuri. Ongelma on kuitenkin siinä, että se on tosi arvaamaton.


Salmiakki väistää yleensä ihmistä, kun kanalaan menee keräämään munia tai vaihtamaan vettä tai viemään ruokaa. Toisinaan kukko kuitenkin hyökkää päälle. Se tulee jalat ja kynnet edellä, siivet räpyttäen ja käy kimppuun.


Meillä on koetettu miettiä, että onko syy jossakin vaatekappaleessa tai vaatteen värissä. Vai onko ehkä joku asia, jonka ihminen tekee, joka laukaisee tämän käytöksen. Kukkoon on myös tartuttu reippaasti kiinni, kun se on hyökännyt. Näin sille on osoitettu, että ihmisille ei kannata ryppyillä, toiseksi jää. Se keino tepsi vähän aikaa, muttei lopullisesti ja nyt kukko on ollut toistuvan aggressiivinen.


Kukon pitää olla kiltti. Ihmiselle aggressiivinen kukko on vaarallinen, eikä sovi kotikanalaan. Meillä on tätä touhua katsottu pitkämielisesti lähinnä siksi, että Salmiakki on kuoriutunut meillä. On odotettu, että josko se olisi vain ohimenevä vaihe. Ja on mietitty, että pitäisikö itse tehdä joku asia toisin. Nyt on kuitenkin kärsivällisyys lopussa ja Salmiakin kukkoilu myöskin. Ei ole hyvä, jos kanalaan joutuu menemään varuillaan tai sinne menoa alkaa vältellä. :(


Saisiko olla kukkoa viinissä?

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Urho-possun kanssa mökillä

Viikonloppu on mennyt mökillä Urho-possun kanssa. Kaikki on sujunut lähes Strömsön malliin. :)

Lähdimme matkaan perjantaina. Urho pukeutui Vicky-minisian vanhoihin valjaisiin. Vicky, 11 vuotta, ei niihin enää mahdu. Vicky ja Urho ovat etäistä sukua, sillä Urhon isä on lähtöisin samalta tilalta Ruotsista, kuin mistä Vickyn haimme. (Koska Urhon isä toimii siitoskarjuna Suomessa, taitaa Vickyllä olla melko paljon sukulaisia maassamme.) Urho on kuitenkin Vickyä selvästi pienempi. Valjaat ovat sille nyt reilun vuoden vanhana sopivat, ehkä pikkuisen isot vieläkin. Vicky käytti samoja valjaita 5 kuukautta vanhana. Joka tapauksessa Urho-possu kasvaa vielä muutaman vuoden ajan, joten ei kannata vieläkään kuvitella, että minisika on mikään pieni lemmikki.

Eksyttiin aiheesta. Mökkimatkan Urho oli pelkääjän paikalla turvavöissä. Se makoili peiton päällä ja heräsi aina, kun auto hiljensi vauhtia. Kaikki sujui hienosti ihan viime metreille saakka. Mutkikas mökkitie kuoppineen sai Urho-possun voimaan pahoin. Autoa onkin nyt pari päivää kuurattu ja tuuletettu, ettei se haise possun yrjöltä.

Mökkeily on sujunut hyvin. Urho löysi heti saman pissapaikan, kuin viime kesänä ja muutenkin kuviot ovat olleet tuttuja. Urho nukkuu yöt koiran häkissä, jossa sillä on pehmoinen peitto.

Uutena asiana on lenkkeily. Urho halusi lähteä pihasta eteenpäin tutkimaan maailmaa. Se vähän epäilytti minua, sillä Urhoa ei ole kävelytetty hihnassa. Se ei myöskään ole tottunut kohtaamaan autoja. Vieraat paikat, eläimet ja ihmiset ovat minisialle kauhistus. Minisika on arka eläin, eikä sitä voi pakottaa. Jos se menee paniikkiin, tilanne on hallitsematon. Mitkään valjaat eivät ole täysin varmat, sillä possun pötkyläinen muoto tekee sen, että se voi lipsahtaa valjaiden läpi.

Urho-possu halusi kuitenkin mennä. Siispä mietin asiaa. Uudet ihmiset ovat haaste, mutta Urho-possun kanssa on tehty valtavasti työtä ja sitä on sosiaalistettu kohtaamaan vieraita. Se on vielä sen verran pieni, että voin hätätilanteessa napata sen syliin. Lisäksi päätin opettaa sille tempun, jolla ehkäisen ongelmia ennakkoon. Sika on äärimmäisen älykäs. Se oppii nopeammin kuin koira, mutta sillä ei ole samanlaista tarvetta miellyttää ihmistä, kuin koiralla. Siksi sian kanssa on tiedettävä mikä sitä motivoi - ruoka. Opetin ennen lenkkiä sille noin kahdessa minuutissa sen, että kun naksautan kieltäni, se saa rusinan. Näin sain sen tulemaan luokseni heti kun halusin.

Olemme tehneet useita lenkkejä, mutta vain muutaman sadan metrin päähän mökistä ja aina samaa reittiä, sillä sika kuitenkin rakastaa rutiineja. Mökkitie on päättyvä tie, joten liikennettä ei onneksi juuri ole.

Kävimme myös kylässä, sillä minulla oli asia toimitettavana läheiseen maalaistaloon. Urho ei suostunut tulemaan talon rappusia, joten nostin sen ja huuto oli melkoinen. Ja kyllä sitä Urhoa sitten ihmeteltiin ja ehkä vähän ihasteltiinkin. Vanha emäntä syötti Urholle rusinoita ja vähän rapsutti. Talon pihalla Urho söi voikukkia ja traktorinkuljettaja pysähtyi tervehtimään ja katsomaan Urhoa.

Paluumatkalla vastaan tuli auto. Ohjasin Urhon naksuttelemalla pellon puolelle, mutta auto pysähtyi. Kuljettaja hihkaisi, että saako tulla katsomaan minipossua. Lupasin, että varovasti voi lähestyä. Annoin rusinoita, joita vieras sitten tarjosi Urholle ja juttelimme possuista hieman. Korjasin muutaman virhekäsityksen ja kerroin possuista muuten. Teen niin aina, jotta ihmiset ymmärtävät, että sika on hyvin haasteellinen lemmikki ja tarvitsee paljon aikaa ja huomiota. Minisikoja on aivan liikaa kiertolaisina, kun on kuviteltu sen olevan koiran kaltainen. Minisika ei ole automaattisesti sisäsiisti, kaikki eivät opi ollenkaan. Sika on siisti eläin, mutta sen ja ihmisen käsitys siisteydestä eroaa merkittävästi. Minisika kasvaa usemman vuoden ja on täysikasvuisena suuren koiran painoinen. Tämä on fakta, vaikka erityisesti ulkomailla valehdellaan, että sika on aikuisena vain 10-15 kiloa. Teekuppipossuja ei ole olemassa. Pienet siat, joista on runsaasti kuvia ja videoita netissä, ovat keskenkasvuisia. Minisikoja kohdellaan maailmalla julmasti. Niitä muun muassa luovutetaan vain muutaman päivän ikäisenä ja valehdellaan niiden olevan jo luovutusikäisiä tai jopa vanhempia. Tämä kaikki johtuu siitä, että ihmiset haluavat söpön pienen lemmikkipossun. Sialla on myös valtavat voimat, se voi tuhota sohvan tai tehdä pahaa jälkeä, jos se hyökkää ihmisen tai esimerkiksi koiran päälle. Sellainen käytös ei ole possulle mitenkään tavatonta.

Johan meni paasaukseksi. Ihan tätä kaikkea en sylkenyt tuntemattoman autoilijan naamalle. Vieras nappasi Urhosta kuvan, sillä ei kai joka päivä tiellä tule possua vastaan. Ehkä Urhon kuva komeilee nyt jonkun FB-seinällä. :)




tiistai 15. toukokuuta 2018

Kun inspiraatio iskee, on toimittava




Minua on jo pitkän aikaa harmittanut se, että marsuja pääsee meillä vähän hankalasti käsittelemään. Tämä johtuu siitä, että marsut ovat häkissä. Olisi kiva rakentaa niille aitaus, jossa ei ole kattoa, mutta kissojen ja koirien vuoksi niin ei voi tehdä.

Sitten yhtenä aamuna sain ajatuksen. Mitä, jos marsut asuisivatkin eteisessä??!? Sinne ei ole kissoilla pääsyä ja jos asunto on korkealla, ei koirista tai possusta ole harmia. Eteisessä marsut toivottaisivat kotiin tulijan tervetulleeksi, ja koska marsut ovat uteliasta sakkia, niin tapahtumien keskellä oleminen sopisi niille hyvin.

Mutta miten marsujen asumus saataisiin eteisessä korkealle? Se täytyisi rakentaa jonkinlaisen pöydän, telineen tai lipaston päälle. Eikä eteisessä ole ihan mahdottomasti tilaakaan.


Meillä on eteisessä vanha korkea hyllykkö, jossa on irtolaatikot.
Kuvan lähde: Ikea.com

Tuosta hyllyköstä tulisi marsujen uusi koti. Mutta ensin sitä täytyi vähän tuunata. Ensimmäisenä pyysin henkilökohtaista remonttiapuani sahaamaan hyllykön kahtia. Hieman mietitytti, että mitähän tästäkin tulee, mutta sittenhän sen näkee, kun hommaan ryhtyy.

Hyllykön seinät sahattiin keskeltä kahtia.


Sen jälkeen tälle uudelle lipastolle piti saada kansi. Se tehtiin vanerilevystä ja päälle kiinnitettiin vahakangas. Lipaston päälle alkaisi sitten muodostua marsujen uusi koti. Vahakangas on tähän tarkoitukseen hyvä pohja, sillä se on helppo pitää puhtaana. Vahakangas oli ensimmäinen hankinta tätä projektia varten, ja se maksoi vajaat 5 euroa.


Vahakangas.


Rikotun hyllykön puolikkaat kiinnitettiin myös toisiinsa ja sen jälkeen piti saada lipaston kanteen reunat, jotta rakennelma pysyy lipaston päällä.


Reunat muodostuvat.
Meillä oli jotain vanhaa puurimaa, josta reunat tehtiin. Vahasin niitä vähän vaaleammaksi, ettei puun väri hyppää kokonaisuudesta ihan silmille. Myös tuo vaha oli joku purkinjämä, joka meiltä kotoa löytyi. Ja koko helahoitoon käytetyt ruuvit olivat myös niitä ruuveja, mitä kotona sattui olemaan.

No seuraavana oli tämän projektin kallein ostos. Ostin modulaarihyllykön, joka maksoi vajaat 35 euroa. Siitä saisi kivan muunneltavan säilytyshyllykön, mutta mitä netistä luin, eipä juuri kukaan tunnu sitä hyllykkönä käyttävän - siitä tehdään marsujen ja kanien aitauksia. Kyse on siis niin sanotusta taikakuutiosta, jota voi yhdistellä erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Minä rakensin palasista häkin reunat, väliseinän ja kiipeilytason. Mukana oli kiinnityspalaset, joita joistain kohdin vahvistin nippusiteillä. (Nippusiteetkin löytyivät kotoa.) Kiinnityspalojen keskellä oli kohta, johon saattoi kiinnittää ruuvin. Kulmissa olevat kiinnityspalat ovatkin ruuvilla kiinni lipastossa. Näin aitaus ei pääse heilahtamaan pois paikaltaan.

Vanhasta vanerinpalasta tehtiin ramppi kiipeilytasolle ja ikivanhasta maton palasesta tuli kiipeilytason kävelylattia ja rampin liukueste. Ne kiinnitettiin kuumaliimalla. (Pistooli ja kuumaliimaa löytyi kotoa myös vanhastaan.)


Taikakuutiosta tehty aitaus, jossa väliseinä ja kiipeilytaso. Ramppi on jo paikallaan ja maton palaset leikattuna odottavat kiinnitystä.
Sitten olikin enää jäljellä sisustaminen. Vanhat pyyhkeet ja marsujen karvamatto päätyivät lattiaksi. Vanhaan kissanhiekkalaatikkoon tuli puruja ja kuivaheinää.







Vanhat hyllykön laatikot pistettiin vielä paikalleen, niin projekti oli valmis. Laatikostoon mahtuu yhtä paljon tavaraa kuin ennenkin. Koska laatikot olivat irtonaisia ja liikuteltavia, ne saattoi työntää lipaston läpi taakse. Sinne sai säilöön kaikki ne roinat, joita muutenkin harvemmin tarvitsee.





Kokonaisuudesta tuli aika kiva. Marsutkin taitavat tykätä. Hyvä puoli on myös se, että modulaarihyllykön paloja ja kiinnityspaloja jäi vielä - niistä saa marsuille tehtyä äkkiä vaikka ulkoaitauksen. 

Kun kaikki mahdollinen vanha käytettiin hyödyksi, tuli projektille hintaa pikkuisen vajaa 40 euroa. Ei ollenkaan huono siihen nähden, kuinka paljon muutoksia tehtiin.