tiistai 26. heinäkuuta 2016

Possujen uusi kesälaidun

Eräänä päivänä sikamaiset tyypit Vicky ja Daniel päättivät, että ne ovat kyllästyneet vanhaan ulkoaitaukseensa. Juuri muuta tuo aitaus ei tarvinnutkaan, sillä se oli vuosien saatossa hapertunut. Possut ryhtyivät puuhiin ja pian aitaus oli atomeina.

Vicky ja Daniel viettävät pari päivää sisällä, kun herrasväelle rakennettiin uusi kesälaidun. Aitauksen paikkaa siirrettiin, jotta kärsäkkäät saisivat uutta tongittavaa. Uusi aitaus on myös vanhaa varjoisampi, mikä on näin kesäkuumalla vain hyvä asia.

Mutta johan oli melkoinen projekti saada possut menemään uudelle laitumelle, sillä possut ovat epäluuloisia kaikkea uutta kohtaan. Ne juoksivat automaattisesti vanhaan aitaukseen, vaikka sitä ei edes ollut. Sieltä sikoja sai maanitella tovin jos toisenkin tuloksetta.

Onneksi olin opettanut possuille tempun. Meillä on muovinen, sininen mattopiiska, jolla ei ole mitään käyttöä. Siksi olen valjastanut sen muihin tehtäviin: pidän mattopiiskaa kädessä ja kun possu koskettaa sitä kärsällään, se saa namin. Nyt hain mattopiiskan ja sain sen avulla possut seuraamaan minua aitaukseen. Vicky tuli suhteellisen helposti, mutta Danielin kanssa piti touhuta kauemmin. Se oli epäluuloinen.

Nyt laidunta kiertää uusi ja vahva aita. Possujen on siis valitettavasti tyydyttävä siihen, sillä vähään aikaan pikkupossujen voimilla sitä ei tuhota.

Lauta ja verkko, siitä on hyvä possuaitaus tehty.

Tästä portista possujen oli vaikea kulkea; portti oli epäluuloisuutta herättävä ja uusi.

Vanhasta aitauksessa saatiin sentään tuttu ja turvallinen mökki siirrettyä koivikon katveeseen. Taustalla näkyy myllättyä maata, eli paikka, jossa aitaus ennen sijaitsi.
Tässä marssitaan kuvaajaa kohti, minisika Vicky edellä ja mikropossu Daniel perässä.

"Sikahienoo, eiks ookin!?!!"

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Maatilan ääniä

Tänään vietetään Kanadasta lähtöisin olevaa maailman kuuntelupäivää. Päivän tarkoituksena on saada ihmiset kiinnittämään huomiota ääniin ja kuuntelemaan aktiivisesti. Kuulemme joka hetki ääniä, vaikka emme oikeastaan aina edes huomaa sitä. Äänillä on kuitenkin iso merkitys. Ne voivat varoittaa meitä vaarasta, herättää tunteita ja myös muistoja.

Tänä vuonna maailman kuuntelupäivän teemana on kadotetut ja löydetyt äänet. Voimme siis paitsi kuunnella, myös pohtia miten arkipäivän elämän äänimaisema on muuttunut. Millaiset äänet ovat tänään arkisia ääniä? Mitkä äänet taas ovat kadonneet historiaan?

Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi Muuttuva suomalaiset äänimaisemat -hankkeen verkkosivuilta.

Päivän innoittamana myös minä päätin tallettaa Tuomirannan farmin päivittäistä äänimaisemaa. Menin aamulla vuohilaan ja ohessa sen tuloksena muutama äänite, jota on höystetty suuntaa antavilla valokuvilla.

Ensimmäisessä äänitteessä eläintenhoitaja kävelee aamulla vuohilaan. Kuuluu, kun ovi avataan ja possut sekä vuohet tervehtivät tulijaa. Kanat ovat hiljaa:



Toisessa äänitteessä kuullaan kanalan ääniä. Kanat osaavat "sanoa" paljon muutakin, kuin "kot-kot". Taustalla kuuluu, kun yksi kana valikoi jyviä ruoka-automaatista ja jyvät lentävät pitkin poikin:





Tällaiselta kuulostaa, kun possut saavat aamiaista, eli kaurajauhoista tehtyä puuroa:



Kana opettaa tipujaan myös äänen avulla. Tässä äänitteessä Peppi-kana ja tipu ovat juuri saaneet ruokaa. Peppi ohjaa tipua äänellään syömään ja tipu piipittää.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Piip, piip, sanoi pikku tipu

Peppi on reippaasti hautonut araucana Piparmintun munia. Tällä kertaa kana sai oman erillisen yksiön, jotta muut kanat eivät pääse häiritsemään tapahtumaa. Muutama päivä sitten Pepin alta kuului piipitystä.

Videolla tiput odottavat kauhassa, että niiden pesä siivotaan.


Valitettavasti videossa etualalla oleva tipu ei koskaan oikein kunnolla päässyt liikkeelle. Sen jalat olivat vääntyneet hankalaan asentoon. Se oli kovinkin eläväinen, mutta menehtyi parin päivän jälkeen.

Toinen tipu sen sijaan opettelee kanan elämää kasvatusäitinsä Pepin rinnalla. Tipun väri ei ole vielä lopullinen, sillä höyhenet eivät ole kasvaneet. Tipu on untuviltaan pääosin musta, mutta mahanalus on keltainen. Biologinen äiti Piparminttu on täysin musta ja isä (plymouth rock) Rokkikukko on pilkullinen, "käen värinen". 

Raati on suunnitellut, että tipun nimeksi tulisi Salmiakki.

Pikku tipu kurkkii mamman alta

Tässä ihmetellään äidin kanssa maailman menoa

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Heiniä talven varalle

Eläinten ruokinta teetättää välillä hiukan työtä, kun kesälläkin on muistettava jo varautua talveen ja varastoitava heinää. Meillä on pieni peltopläntti, josta useana vuonna on tehty vuohille heinää. Ei se koko talvea riitä, mutta on oma heinä kyllä hieno juttu. Jälleen tietää piirun verran paremmin, että mistä se ruoka tulee, kun Soma syö oman pellon heinää ja antaa sen jälkeen meille hyvää maitoa.


Koska eläinten pito on harrastus, ei meillä ole kaikkia asiaankuuluvia harrastusvälineitä itsellä. Niinpä suunnilleen kaikki kylän maajussit piti käydä läpi, jotta saatiin niittokone lainaksi (tai vuokralle kahvipaketin hinnalla). Toinen maajussi otti traktorinsa perään tuon niittokoneen ja kaatoi heinän. Heinäseipäätkin piti käydä lainaamassa, kun meillä ei niitä itsellä montaa ole.


Meille tuli tänä vuonna juhannusvieraita, ja tietenkin pistimme heidät töihin. Juhannusaattona, kun juhlakansalla oli ilo ylimmillään, joutui meillä vieraileva porukka heinäpellolle pistämään heinää seipäille. Vieraiden ja oman väen lisäksi hangon ja haravan varteen saapui naapuri ja sukulaisrouvia.


Suurin osa porukasta oli kaupunkilaisia, ja muutamille tämä oli ensimmäinen kerta heinäpellolla. Kommelluksiltakaan ei täysin vältytty. Yksi onnistui tuikkaamaan terävän heinähangon piikin jalkaansa ja toinen kompastui tonttiamme kiertävään aitaan. Syynä eivät olleet juhannusjuomat, sillä heinäpellolla oli tarjolla vain jaffaa, colaa ja vichyä.


Onneksi työläiset olivat ahkeria, sillä työtä oli paljon ja päivä oli kuuma. Kahdeksan ihmisen työpanoksella nousi pellolle 38 seipäällistä hyvää heinää. Heinätöiden jälkeen ruoka maistui ja perunat, lihapullat, kasvislätyt, salaatit ynnä muut katosivat parempiin suihin. Illalla saunottiin ja ihailtiin suurta kokkoa.


Viikkoa myöhemmin pienemmällä porukalla oli toinen iso urakka, kun heinät vietiin seipäiltä talliin. Heinät nosteltiin hangolla naapurin traktorin peräkärryyn, vietiin tallin eteen ja jälleen hangolla nostellen sisälle. Koska meillä ei ole isoja varastotiloja, piti heinää myös talloa, jotta se tiivistyy ja kaikki mahtuu. Väliin heiteltiin 50 kiloa merisuolaa, sillä suola parantaa heinän säilyvyyttä. Tallin ovet jätettiin auki, jotta heinä vielä tuulettuu, mikäli se ei ole täysin kuivaa.


Kiitokset kaikille heinätöihin osallistuneille! Hikistä päivää pellolla on kiva muistella sitten myöhemmin kiikkustuolissa. Parille heinätyöläiselle jäi konkreettisempikin muisto; reikä jalassa ja murtunut kylkiluu. Maatilan työt ovat vaarallisia.