Kohti talvea

Hrrr.... Inhottavan kylmää. Ja märkää. Syksyistä.

Se tarkoittaa sitä, että Pikku-Jussin, belgianjätti kanin, on myös aika lopettaa kesäkausi. Se on viettänyt kesän ulkona. Kesä on kulunut ruohon, porkkanoiden ja muiden kasvimaan antimien parissa, sateessa ja paisteessa.

Pikku-Jussihan on belgianjätti, eli se edustaa maailman suurinta kanirotua. Sen elopainon pitäisi olla yli seitsemän kiloa. Ja kyllä Pikku-Jussi onkin melkoinen mötikkä. Sanovat, että belgianjätti elää noin neljä vuotta. Pikku-Jussilla alkaa ikää olla 5 ja puoli vuotta. Hyvin on ukkeli vielä voimissaan.

Pikku-Jussi tutki haravaa pari päivää sitten.

Kesäkauden päättyminen tarkoittaa Pikku-Jussin kohdalla muuttoa sisätiloihin. Toki se voisi viettää talven ulkona, ja on viettänytkin. Muutama vuosi sitten se majaili yhdessä pienisaksanluppa Taunon kanssa koko vuoden ulkona. Niillä molemmilla oli eristetyt mökit häkkien yhteydessä. Kyllä vähän hirvitti, kun lämpötila romahti lähelle kolmeakymmentä pakkasastetta, mutta herrat pärjäsivät. Tauno-kani oli itse asiassa viettänyt kolme ensimmäistä vuottaan kokonaan ulkona edellisessä kodissaan. Meille tultuaan herra eli veilä viisi ja puoli vuotta, mutta tuota yhtä vuotta lukuunottamatta muut talvet sisätiloissa.

Tänä vuonna meillä ei enää olisi ollut tarjota Pikku-Jussille kovinkaan tilavaa talvimajoitusta, sillä kanalan laajennus viime keväänä haukkasi kanin majapaikan. Ja belgianjätille on sen suuren koon vuoksi oltava tilaa. Siksi Pikku-Jussi pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti toisaalle talvea viettämään. Sillä on talvimajoituksen tarjoavassa kodissa paljon tilaa liikkua. Lisäksi on lämmintä ja kuivaa. Ja herkullista ruokaa tarjolla riittävästi, epäilisin, että ehkä jopa liikaakin.

Sinne Pikku-Jussi jäi tyytyväisenä pahnojen keskelle heinää syömään. Porkkanaakin oli kuulemma illalla popsinut hyvällä ruokahalulla. Kyllä jätkän kelpaa. :)

Ulkoilua ennen muuttohetkeä.

Kukkoilua

Kun siivosin kanalaa, ihastelin sitä, kuinka komeita meidän kukoista oli tullut. Meillä on siis kaksi kukkoa, plymouth rock - rotuinen Rokkikukko ja jättikochin Herttakunkku. Kaksikko on asunut meillä nyt reilun neljä kuukautta, eikä kumpikaan ole vielä täysikasvuinen. Kukkomaiset, komeat piirteet, alkavat kuitenkin jo hahmottua.

Rokkikukko ulkolee sadesäässä

Rokkikukkohan oli meille muuttaessaan kait kolmen kuukauden ikäinen, Herttakunkku vain muutamia viikkoja. Herttakunkun epäiltiin aluksi olevan tyttö, sillä nuorista tipuista on hankalaa varmaksi sanoa kumpaa sukupuolta ne edustavat.

Nuoren kukon tulo kanalaan ei välttämättä ole kukolle ihan helppo paikka. Kanat saattavat jopa tappaa uuden tulokkaan. Näin ollen myös Rokkikukon tulo kanalaan ei ollut sille ihan yksinkertaista. Aluksi, kun se oli vielä hintelä ja epävarma, se väisti kanoja. Sillä ei ollut orrella tilaa, vaan se nukkui munintapesään johtavilla portailla. Syömään se meni silloin, kun kanat olivat muualla. Kun heittelin ulkona herkkuja kanoille, piti aina pitää huoli, että evästä lentää myös vähän kauemmas, jotta Rokkikukkokin saa apetta.

Kanalassa ei kuitenkaan ollut vanhempaa kukkoa ja Rokkikukko kasvoi. Pian se muuttui kanojen silmissä ärsyttävästä tulokkaasta komeaksi johtajaksi. Ääni kellossa muuttui. Rokkikukkoa ei enää hätistetty pois, vaan se sai ylimmältä orrelta kunniapaikan, kanat alkoivat seurata ja kunnioittaa sitä.

Herttakunkulla oli ehkä helpompaa. Brahmakana Muffinssi adoptoi sen ja samanikäisen kanatipun Bertan siipiensä suojaan. Näin muut kanat eivät päässeet kiusaamaan sitä ihan pienenä. Tosin aika hintelä sekin vielä oli silloin, kun äitimuori päätti, että nyt pojan on aika pärjätä omillaan.

Herttakunkusta on myös kasvanut jo komea kaveri. Se ei kieu vielä, mutta Rokkikukon silmän välttäessä polkee jo kanoja. Se väistää Rokkikukkoa, joten ristiriidoilta on ainakin toistaiseksi vältytty.

Herttakunkku orrella

Toivoisin, että meille mahtuisi sopuisaa rinnakkaiseloa elämään kaksikin kukkoa. Meidän vanhan maatiaiskukko Vohvelin aikaan se ei olisi tullut kysymykseen. Vohveli piti tarkan huolen siitä, että se on ainoa miespuolinen edustaja parvessa. Lapsia se kyllä suojeli, mutta kun nämä kasvoivat sen ikäisiksi, että alkoivat olla uhka isäpapalle, niin kyytiä saivat. Siksi muita kukkoja ei voinut olla.

Mutta jos nyt olisi toisin. Rokkikukko ja Herttakunkku ovat melko saman ikäisiä ja kummallekin riittäisi parvessa kanoja. Tilaakin on. Toisaalta taas Rokkikukko on plymouth rock - rotua, johon kuuluu tietynlainen aggressiivisuus ominaispiirteisiin. Katsotaan. On harmi, jos toisesta kukosta täytyy tehdä kukkoa viinissä. Kumpikin kukko on komea ja komistuu vain lisää kun aikaa kuluu. Lisäksi molemmat ovat hyväkäytöksisiä.

Pidetään peukkuja!

Maatiaiskanoja

Meillä on kanalassa nykyäään toinen toistaan sievempiä kanoja. Tämän kesän kanalan uudistuksen myötä kanojen rotumäärä on lisääntynyt huomattavasti. Meiltä löytyy nyt kevyistä roduista suomalaista maatiaiskanaa, hy-line valkoista ja hy-line ruskeaa sekä pari kotikutoista risteytystä. Tämän lisäksi meillä on jättirotuja brahmaa, orpingtonia, jättikochinia ja kukon muodossa plymouth rockia. 

Donitsi purukylvyn jälkeen

Kullanruskea Donitsi ja musta Pumpernikkeli ovat kauniita, mielestäni perinteisen näköisiä kanoja. Ja ne ovat hyviä munimaan. Ne munivat säännöllisesti vaaleanruskeita, hieman kaupan munia pienempiä munia.

Donitsi ja Pumpernikkeli ovat kuoriutuneet meillä vuonna 2007. Ne tulivat meille siitosmunina, jotka meillä silloin hautomispuuhissa ollut kääpiöristeytys, nimeltään Munkki, hautoi poikasiksi.

Donitsi ja Pumpernikkeli ovat rodultaan suomalaisia maatiaiskanoja, sen piikkiöläistä kantaa. Suomalainen maatiaiskana on erittäin uhanalainen. 60-luvulla luultiin jo, että suomalainen maatiaiskana on kuollut sukupuuttoon, sillä tehomunijoiksi jalostetut rodut olivat vallanneet alaa voimakkaasti. Se olisi ollut sääli, sillä suomalaisen maatiaiskanan historia on pitkä. Se oli vakiintunut meille kotieläimenä jo rautakaudella (300-1300jkr).

70-luvulla löydettiin kuitenkin yksi mummonmökki, jossa jäljellä oli vielä muutama suomalainen maatiaiskana. Vähitellen löytyi muutamia muitakin tiloja, joissa suomalaista maatiaiskanaa oli pidetty pitkään ja se oli säilynyt. Huomattiin, että tiloilla pitkään olleet kanakannat olivat jalostunut hieman erilaisiksi keskenään. Siksi rodun sisällä kantoja, eli niin sanotusti eri sukuja tai heimoja, nimettiin mm. niiden löytymispaikan tai tilan mukaan.

Ensimmäinen suomalaisten maatiaiskanojen parvi löytyi Savitaipaleelta. Siitä tuli savitaipaleen kana ja se on nykyään yleisin maatiaiskanakantamme. Lisäksi on mm. satakuntalaista kantaa, hämeen mustaa, horniolaista kantaa ja alhon kantaa. Meillä olevan piikkiöläisen kannan juuret ovat Piikkiössä ja Kiskossa. Piikkiöläiset (kuten pitkälti suomalainen maatiaiskana yleensäkin) ovat usein kokonaan mustia. Myös ruskeat ja kirjavat kanat ovat melko yleisiä.

Pitkän historiansa aikana suomalainen maatiaiskanakin muuttui. Nykyinen maatiaiskana ei ehkä ole enää täysin sama, kuin rautakaudella, vaan risteytymistä on tapahtunut. Kuitenkin kylmänkestävyys, vaatimattomalla rehulla selviäminen ja elinvoimaisuus ovat näillä kanoilla säilyneitä piirteitä. Nuo ominaisuudet ovat auttaneet suomalaista maatiaiskanaa sopeutumaan ja pärjäämään läpi karun talven. Vuodestä 1998 suomalainen maatiaiskana on kuulunut MTT:n suojeluohjelmaan.

Piikkiöläisen kannan yleisin väri on kokonaan musta. Meidän Pumpernikkeli on siis suomalaisen maatiaiskanakantansa tyypillinen edustaja.