Esittelyssä: Dobby

Viime kesänä aloin ajatella, että Sirius Musta (kissa) olisi varmasti onnellinen, jos sillä olisi lajitoveri. Se oli tähän mennessä asuttanut taloa kahden koiran ja ihmisten kanssa. Mietin, että ehkä lajitoveri saisi viiksiniekan ihmisriippuvuuttakin vähennettyä. Tuumasta toimeen.

Lokakuussa haimme sitten eräältä maatilalta meille erittäin rohkean ja sosiaalisen kissanpennun. Se oli maalla ulkoillut vapaana, mutta kyseinen maatila sijaitsikin niin syrjässä, ettei autoista ollut kissoille vaaraa. Meidän tila sitä vastoin on suhteellisen vilkasliikenteisen tien varressa ja siksi meillä kissat ovat sisäkissoja.

Parin kuukauden ikäinen söpö kissanpentu sai nimekseen Dobby. Jälleen kissan nimen taustalla on J.K. Rowlingin Harry Pottereista tuttu hahmo, tällä kertaa veikeä kotitonttu. Ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä kaksikolla on suuret vihreät silmät ja luonteessa ehkä samankaltaista itsepäisyyttä.

Jälleen kerran hyvä aikomus, jolla olin ajatellut parantaa Sirius Mustan elämänlaatua, meni metsään. Sirius Musta oli hyvinhyvin vihainen, kun taloon tuli toinen kissa. Se mökötti tästä syystä viikon, eikä sitä tuon viikon aikana juuri näkynyt, mikä on erittäin poikkeuksellista käytöstä kyseiseltä kissalta. Lopulta Sirius Musta hyväksyi kuitenkin uuden tulokkaan ja vieläpä luovutti sille pomon paikan. Nykyään kaksikko saattaa nukkua päällekäin ja syödä vierekkäin ruokakipolla. Ehkä Sirius Musta olisi ollut ihan tyytyväinen ilman lajitoveriakin, mutta kyllä sitä yhdessäkin näytetään tulevan toimeen. Eikä Sirius Mustan tarvitse enää aina itse pestä itseään, sillä välillä kaksikko huolehtii myös toinen toisensa naaman tai korvien pesusta.

Dobby otti heti uuden kodin omakseen. Se ei pelännyt toista kissaa, ei koiria, ei ihmisiä, ei mitään. Se on varsin leikkisä otus ja metsästää mielellään kaikkea liikkuvaa. Se rakastaa ravata taskulampun valon perässä. Sillä on oma lamppu, josta tulee hiiren muotoinen valo. Dobby tietää, että nyt leikitään, kun joku ottaa lampun käteensä ja on jo valmiiksi aivan innoissaan. Sitten se ravaa valon perässä huoneesta toiseen, sängylle, sohvalle ja välillä metsästää valohiirtä seinältäkin.

Dobby tykkää oleilla ulkotarhassa. Kun Sirius Musta tyytyy katselemaan maailman menoa ikkunaluukusta, on Dobby maassa ruohon keskellä ja nauttii ulkoilmasta sellaisellakin säällä kun Sirius Musta viihtyy sisätiloissa. Harmiksi juuri tätä kirjoittaessani ulkotarha on pari viikkoa pois käytöstä talon remontin myllätessä tarhan luona. Mutta muutaman viikon kuluessa kissoilla on käytössään uusi, entistä ehompi ulkotarha. Sitten kelpaa taas temmeltää.

Dobbyn tarkkaa synttäripäivää ei muuten tiedetä. Se tiedetään, että joskus tässä elokuulla se on kun Dobby täyttää yhden vuoden. Joten, hyvää yksivuotissynttäriä, Dobby!

Esittelyssä: Sirius Musta

Tämä talo on seissyt tässä paikallaan puolen vuosisataa. Vaikka kyseessä on maalaistalo, ei ensimmäisen neljänkymmenen vuoden aikana taloon ole eksynyt yhtään elävää hiirtä. Tilanne muuttui vajaat seitsemän vuotta sitten.

Eräänä yönä aloimme kuulla rapinaa. Se kuului keittiöstä. Ja todentotta, ruokakuntaamme oli tullut uusi jäsen; hiiri!

Ei ollut mitenkään miellyttävä tunne tajuta, että keittiössä, jossa on leipää, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita, asuu myös kutsumaton ruokailija. Epäilin kyseisen kaverin hygieniatason olevan sellainen, ettei tehnyt mieli jatkaa tätä uutta tuttavuutta kovinkaan pitkään. Silloin päätin, että nyt tähän taloon tulee kissa.

En tarkkaan muista joutuiko hiirulainen loukkuun jo ennen kissan tuloa, mutta joka tapauksessa siimahäntä päätti maallisen vaelluksensa hyvin pian tapahtuman jälkeen. Ja meille muutti noin puolen vuoden ikäinen kissa, joka sai nimekseen Sirius Musta.

Kissa sai nimensä pääasiassa värinsä vuoksi, mutta oman osuutensa asiaan toki teki J.K.Rowlingin kirjoittamat, aivan loistavat Harry Potter - kirjat. Kissamme kaima on kirjojen päähenkilön kummisetä, joka on myös velho ja animaagi. Kannattaa tutustua tähän mielenkiintoiseen kirjasarjaan, (nimenomaan kirjoina, ei elokuvaräpellyksinä,) sillä se avartaa kummasti meidän jästien käsityksiä. ;) Kirjoista selviää mm. se, että animaagi tarkoittaa velhoa, joka osaa muuttaa itsensä eläimeksi.

Sirius Musta osoittautui varsin erikoislaatuiseksi eläimeksi. Kissoille epätyypillisesti se on todella halukas kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Se tulee syliin, kiipeää olkapäälle, "halaa", hieroo itseään ihmisen kasvoihin ja kuolaa.



Sirius Musta tapaamassa vieraita

Toisinaan aamuisin, jos satun heräämään niin, että Sirius Musta on sängyssä, pitää unesta valveille siirtymisvaiheessa olla heti jo aika skarppi jos haluaa herätä rauhassa. Sirius Musta nimittäin saattaa aloittaa kiehnäämisen välittömästi, kun tajuaa isäntäväen tulleen tajuihinsa. Sirius Mustalle ei mitenkään saa viestittää sitä, että on herännyt, ellei halua aamulla ensimmäiseksi suutaan täyteen kissan karvoja. Ei voi vetää syvään henkeä eikä venytellä. Kun päättää herätä, se on tehtävä niin reippaasti, ettei siinä ehdi "kissaa" sanoa.

Saalistaminen on kissan työtä, tietenkin. Meillä kissat eivät ulkoile vapaasti, vaan niillä on oma ulkotarha, johon pääsee keittiön tuuletusikkunasta. Ulkotarha on kuusikulmaverkkoseinäinen melko tilava häkki, jossa on mökki. Sirius Mustan lempipaikka on ikkunaluukussa, josta on häkin pohjalle puolentoista metrin pudotus. Ikkunaluukulla on hyvä kököttää ja tuijotella maahan. Kuusikulmainen verkko on sen verran isosilmäistä, että se mahdollistaa hiirien ja myyrien pääsyn häkkiin. Jyrsijäparat eivät ymmärrä tähyillä taivaisiin kun tulevat häkkiin. Niinpä Sirius Musta hyökkää äkkiarvaamatta ikkunaluukusta saaliin niskaan, ja silloin peli on menetetty. Sirius Musta on melkoinen saalistaja. Se on saanut häkistä kiinni monta, monta saalista, myös (uskokaa tai älkää) lumikon.

Huvittavintahan tässä on se, että kissa muutti meille sen vuoksi, kun talouteen tunkeutui hiiri. Ja jos kuvittelette, että kissa pitää hiiret loitolla, olette todella väärässä. Sirius Mustan meille muuton jälkeen meillä on talossa ollut todella monta hiirtä, myyrää, päästäistä. Yhden kerran siimahäntiä juoksenteli peräti kaksi pitkin huushollia.

Sirius Musta nimittäin todellakin saalistaa ulkotarhassa. Se ei tapa kiinniottamaansa jyrsijää vaan tuo sen sisälle. Suureksi iloksemme tämän jälkeen Sirius Musta päästää jyrsijän vapaaksi. Sitten se ottaa taas saaliinsa kiinni, päästää vapaaksi ja niin edelleen, kunnes lopulta popsii sen poskeensa. Kissoille kun äiti ei opeta, että ruualla ei saa leikkiä.

Tarinaa kerrakseen

Tänä vuonna aurinkoinen kesä taisi alkaa vasta heinäkuun lopussa, ja siksi Farmarilla onkin riittänyt kiirettä talossa tehtävän ulkoremontin merkeissä. Paljon pieniä asioita on kuitenkin ehtinyt jo karvaisten ja sulkapeitteisten ystäviemme elämässä tapahtua.

Vuohet ovat ulkoilleet tarhassaan pitkin kesää, vaikka säät eivät aina ole suosineet. Niillä on onneksi tarhassaan mökki, jonne voi mennä sadetta pitämään. Aikaisempina vuosina vuohet ovat kesäaikaan olleet myös yöt ulkona, mutta jatkuvasti tätäkin kolkkaa lähemmäs tulevat susihavainnot ovat saaneet sulkemaan sarvipäät yöksi sisätiloihin.

Pari viikkoa sitten olin aamuvarhaisella pihalla ja meinasin lentää persauksilleni hämmästyksestä: Meillä kiekui kukko! Sitten Vohvelin lähdön ei meillä ole koko kesänä kuulunut muuta kuin kanojen kotkotusta. Mutta totta se oli. Rokkikukko oli aloittanut kiekumisen.

Usein, kun nuori kukko alkaa harjoittelemaan kiekumista, ensimmäiset kerrat kuulostavat aika säälittäviltä. Aluksi kieunta on vain epämääräistä rääkymistä, kuin auton torvea kidutettaisiin. Kiekumista pitää nimittäin treenata jonkin aikaa, ennen kuin se sujuu. Minä ehdin jo epäillä, että onko Rokkikukko kukko ollenkaan, kun se ei edes yritä kiekua. Mutta sitten tuona heinäkuun viimeisenä maanantaiaamuna Rokkikukko kajauttaakin ilmoille heti kerralla täydellisen: ”Kukkokiekuu!!” ja häkellyttää Farmarin täydellisesti.

Brahmakana Muffinssi päätti viime viikolla, että sen lapset ovat kasvaneet isoiksi. Se suoritti adoptioäidin tehtävät loistavin arvosanoin, jätti lapset keskenään ja nauttii nyt vapaan kanan elämää kaikessa rauhassa. Sen adoptoimat lapsukaiset, jättikochinit Bertta ja Hertta, ovat kasvaneet valtavasti. Ne ovat jo aikuisten maatiaiskanojen korkuisia, etteivät ne sikäli enää äidin helmoja kaipaakaan.

Kanoja ulkoilemassa heinäkuun puolivälin tienoilla. Brahmakana Muffinssi paimentaa adoptiolapsiaan Herttaa (vasemmalla) ja Berttaa. Taustalla patsastelevat suomalaisen maatiaiskanan piikkiöläistä kantaa edustava Donitsi ja kääpiöristeytys Pulla (taaimaaisena vasemmalla).

Kesä taitaa todellakin tänä vuonna olla parhaimmillaan vasta tässä elokuulla. Se näkyy myös munantuotannossa. Nyt putkahtelee jo neljäkin munaa päivässä, kun muutama kuukausi sitten munia tuli peräti yksi per päivä. Munantuotannon ja valon määrän pitäisi kulkea käsi kädessä, mutta meillä munimista saattoi rajoittaa kanalan suuret muutokset: Kanalaa laajennettiin, vuosikausia kanojen paimenena ollut kukko, Vohveli, muutti pois ja uutta kotkottavaa porukkaa muutti sisään vaikka kuinka paljon. Kyllähän sitä nyt vähemmästäkin järkyttyy ja lopettaa munimisen. Nyt on ehkä sopeuduttu jo uusiin kuvioihin ja muninta voi jatkua. Sitä ainakin kananmunasta kovasti tykkäävä Farmari toivoo.

Belgianjättikani Pikku-Jussi on ulkoillut kesän kettuhäkissä, jossa sillä on oma mökki. Häkkiä on siirretty aina säännöllisesti, jotta tarjolla olisi herkullista ruohoa pupujussin tarpeisiin. Jossain kohtaa heinäkuuta virittelin kuitenkin häkkiin ”jatkopalan”. Meillä oli käyttämättömiä lehtikompostin palasia. Siis sellaisia muovitetusta verkosta tehtyjä palasia, joista saa koottua neliön, ja siihen voi tuoda haravoidut lehdet kompostoitumaan. Yhdistelin palaset kettuhäkin ympärille ja Pikku-Jussi sai isomman ulkoilutilan. Se suljetaan kettuhäkkiin yöksi, sillä kompostikehikko ei ole mikään pupun tai pedon pitävä. Pikku-Jussi onkin välillä karkaillut aitauksestaan, mutta sen vitivalkoinen väri paljastaa karkulaisen ja se on helppo saada kiinni.

Minipossut Vicky ja Daniel tulevat hyvin toimeen yhdessä. Ne ulkoilevat aurinkoisina päivinä suuressa ulkotarhassaan ja illalla kyhnyttävät kylki kyljessä karsinassaan. Daniel on kasvanut paljon siitä, kun se meille muutti. Yhä edelleen se kuitenkin näyttää aika mikroskooppiselta tyttöystävänsä rinnalla. Vicky sen sijaan on muiden ihmisten arvion mukaan leppynyt kipakasta luonteestaan saatuaan lajitoverin. Hyvä juttu.

Kesäpossut Simasuu ja Herkkupeppu kasvavat hyvää vauhtia. Simasuu toipui nopeasti hengitystieinfektiostaan antibiooteilla, eikä kuuri tainnut pahemmin tahtia haitata. Ruoka maistuu ja sikamainen meininki jatkuu. Possujen ruokkiminen alkaa jo käydä työstä, sillä enää ei riitäkään kaksi vadillista sapuskaa, vaan kerralla ruokaa pitää tarjota (kolme tai) neljä vatia.

Koirat voivat myös hyvin. Elvis tykkää pihalla pysytellä lähellä ovea. Se loikoilee nurmikolla ja on ihmisten seurassa. Se hakee mielellään sille heitettävää lelua ja kesällä huomasin, miten vahvasti se on leimaantunut siihen yhteen leluun. Pihalla ollut nakkiköysi nimittäin meni lopullisesti rikki. Sitä olin aiemmin heitellyt Elvikselle. Ostin uuden köysilelun, joka oli erilainen. Aluksi sain heitellä sitä ihan yksinäni, sillä Elvis ei tajunnut, että samaa leikkiä voi leikkiä myös toisella lelulla.

Jojo ei hakuleikeistä enää vanhoilla päivillään perusta. Se painelee sika-aitaukselle katsomaan, olisiko sikojen ruokaa tipahtanut aitauksen ulkopuolelle. Käsittääkseni jauhot ja punajuuret ja sen sellaiset eivät ole koiran ruokaympyrään kovin laajalti kuuluvia asioita, mutta Jojo ei siitä piittaa. Pissallekaan ei meinaa ehtiä, kun täytyy katsoa jäikö johonkin vielä jauhomuru. Ja sitten neitiä saa huutaa kurkku suorana takaisin. Tämä ovela typykkä nimittäin ajattelee, että niin kauan, kun sitä ei nähdä, se saa teeskennellä, että se ei kuule huutoa. Se tulee vasta, kun huomaa, että omistaja on nähnyt sen.

Kissoista ajattelinkin kirjoittaa ihan oman osion lähitulevaisuudessa. Kunhan kerkiän… J